oona bee

Tässä blogissa tarkastellaan vähemmän ja enemmän ajankohtaisia teoksia, niiden välisiä mielleyhtymiä, sekä kuljetaan aasinsiltoja pitkin näyttelystä ja näytöksestä toiseen.

Tag: Peter Greenway

Pahan kukat

heikki_marila

Turussa Wäinö Aaltosen museolla kukat ovat puhutelleet nyt vuoden aikana kahdesti. Eivät kuitenkaan sievyydellään, vaan saattaen synkkiin ajatuksiin.

Ensin oli Heikki Marilan ”Kukkia ja perkeleitä” (12.6.–6.9.2015). Näyttelyn perkeleinä näyttäytyivät aluksi taiteilijan rujot omakuvat sekä huoneenkorkuiset, apokalyptiset, vertasuihkuavat ja groteskit kohtaukset. Manailun tavoin niissä oli voimannäyttöä ja repivyyttä. Noiden kuvien rinnalla Marilan voitokkaat kukkamaalaukset, värikkäät asetelmat ja kauniit kuvat tuntuivat aluksi kovin harmittomilta. Mitä lähemmäs niitä astui, sitä enemmän niistä kuitenkin paljastui. Aiheellaan 1600-luvun alankomaalaista, syboliikaltaan voimakasta maalaustraditiota tapailleista kukka-asetelmista löytyi niiden kuollut luonto.

Marilan paksulla maalikerroksella kankaalle kuin veistettyjen maalausten lihallisuus oli herkullista ja samalla luotaantyöntävää. Houkutteleva, miellyttävä, inhottava ja vastenmielinen sekoittuivat. Kuten Marilan töissä yleisemminkin, niissä oli kiehtovaa kahtijakoisuutta. Banaali oli ylevöitetty ja ylevöitetty oli riisuttu. Kukkamaalausten iso koko lisäsi niiden vaikuttavuutta sekä muistutti vanitas- ja memento mori -maalausperinteen mukaisesti ihmisyyden, yltäkylläisyyden ja turhamaisuuden rappioituneisuudesta.

Alkusilmäykseltä viattomien kukkien sekä hehkuvien hedelmäröykkiöiden seasta silmä alkoi poimia niistä tihkuvan, kiiltävän, ruskean mädän ja mustan, myrkyllisen homeen. Kuviteltu hedelmäisen makea tuoksu muuttui kitkeräksi ja härskiksi. Näyttelytekstissä mainittiin vuosisatojen takainen, kreikankielinen termi ”miasma” – orgaanisesta, mätänevästä aineksesta uskotun nouseva, kulkutauteja aiheuttava myrkyllinen höyry. Maalausten edessä mieleen palasi aikoinaan ”The Cook, The Thief, His Wife & Her Lover” (Greenway, 1989) elokuvan sieluun herättämä löyhkä. Tarinan tapahtumat sijoittuvat gourmet-ravintolaan, jossa pröystäilevyyden, julmuuden ja teennäsyyden keskellä rakastavaiset pyritselevät pakoon väkivaltaa ja tyranniaa. Sivistys, vaatimattomuus ja lempeys kuristuvat sadismin, sikailun ja röyhkeyden keskellä. Tarpeekseen saanut Vaimo ja hänen Rakastajansa kohtaavat salaa mätänevän lihan ympäröimänä, Varkaan nenän alla ja suopean Kokin avustuksella. Ravintolan nimi ”La Hollandaisé”, kuten myös sen seinällä riippuva Frans Halsin maalaus, yhdistivät maantieteellisesti elokuvan Marilan teosten viittausten kanssa. Elokuvassa on maalauksellista, sisuskaluja kuristavaa kauneutta sekä väkivaltaa ja vastenmielisyyttä, joiden mädänneisyys jättäisi lohduttomaksi, ellei loppukohtauksen katharttinen kosto muttaisi sitä herkulliseksi. Tuo ajatus tuntui Marilan kukkien edessä lohdulliselta.

Tällä hetkellä WAMissa nähtävät kukat ovat Saara Ektrömin käsialaa. Kuten Marilankin teoksissa, kontrastit ovat vahvasti läsnä, kun kaunis, sileä, haalean hempeä, kuollut, epämiellyttävä ja pimeä yhdistyvät. Myös Ektsrömin töiden juuret ovat Marilan kukkien tapaan vahvasti keskieurooppalaisessa nature morte -asetelmatraditiossa. Valokuvaformaatti, verrattuna lihalliseen maaliin, tuntuu aluksi viileän steriililtä. Tunnelman painostavuus hiipii kuitenkin pian sisuksiin asti. Teoksissa on pahaenteistä, kylmää kauneutta ja niiden pysähtyneisyyden taustalla häilyy uhka. Seinänkorkuisen petolinnun katse on samalla salaperäinen ja riisuva – syyllistäväkin? Rikospaikkavalokuvista muistuttavissa, salamavalon pysäyttämissä kohtauksissa risukasasta pilkottavat hiukset puistattavat.

Ekströmin kuvien teemoiksi on mainittu kasvu ja maatuminen, muodonmuutokset ja mutaatiot. Itselleni näyttelyn nimi ”Alkemia” viittaa ihmisen tavoitteeseen muuttaa luontoa mieleisekseen, puuttua sen alkuperäiseen olotilaan ja tehdä siitä rahanarvoinen ja kuolematon. Näyttelyssä kukat ovat yksi materia muiden joukossa, jotka muuttavat muotoaan, tavoitellen (alkemistin tahdosta) jotakin toista olotilaa. Vaaseista nouseviin astelemiin voi mitei kuvitella mystikkotiedemiehen pipetit ja kuplivat letkut. Taikurin hattua muistuttavasta maljakosta kohoaa kaunista kasvustoa. ”Resignation and success” (2014) teoksessa alkemistisen koe vaikuttaa epäonnistuneen ja sen kukat ovat nuukahtaneet lyijynraskaina. Viereisessä salissa orgaaninen, muotoutuva aines on vangittu kuin korumaisiksi objekteiksi. Kuvat jalokivimäisistä mineraaleista rinnallaan sieniä, kukkia ja lonkeroita saa pelkäämään, että alkemisti – jumalankaltaisuutte tavoitteleva, turhamainen ihminen – on onnistunut tavoitteessaan.

Pimeään saliin sijoitettu äänimaisema – suriseva raatokärpänen – palauttaa korvakäytävää pitkin nenään miasman. Sienet ja hiukset luovat epämiellyttävyyden, lian ja kuoleman ulottuvuuden ja yhdistyvät mielessäni Marilan hedelmistä tihkuvaan mätään. Tunnelma on hetkittäin jopa klaustrofobinen. Ekströmin kirkas, kirurginterävä ote kuitenkin hypnotisoi pysymään paikallaan, erityisesti ”Tailor” (2016) videoteoksen edessä. Teoksessa kangas muuntuu ihmisen käsissä määrätietoisesti kaavaluonnoksesta valmiiksi puvuksi. Räätäli ja arkkitehti sekoittuvat mielessäni ja mallinuken päällä lepäävä valmis kuori muistuttaa rakennuksen fasadia (pulujen sijaan sillä istuvat undulaatit). Päätön mallinukke tekee siitä tyhjän kuoren. Teos kierrättää kuvamateriaalia Ekströmin aiemmasta ”Man before a Mirror” (2011) videoteoksesta, pohjautuen dadaistiseen tekstiin, jossa ihminen tulee peilin edessä tietoiseksi itsestään ja omasta turhamaisuudestaan.

Ja tuo ahne turhamaisuus on se ihmisyyden mätä, riivaava perkele.

breeding

Saara Ekström: ”Alkemia” / 5.2-24.4.2016 / Wäinö Aaltosen museo, Turku

Kuvat: Heikki Marila: ”Kukat XXIX” (2010) / Saara Ekström: ”Breeding” (2010)

Mainokset

I’m in Guanajuato and there is a man in my bed

shoes

Syytän omaa herkkyyttäni, vastassaan Sergei Eisensteinin ilmaisun vahvuus, myöntäessäni, ettei hänen elokuviensa katsominen ole koskaan ollut itselleni mikään miellyttävä kokemus. ”Panssarilaiva Potemkinin” (1925) ensimmäistä kertaa nähdessäni pahasta mielestä liikuttiin pahaan oloon ja ahdistukseen. Elokuva on niin eeppinen, väkivaltainen ja iso, että minä ja psyykkeeni jäimme sen jalkoihin.

Myös Peter Greenwayn tuotantoon ensikertaa tutustuessani tunneskaala liikkui inhosta ihastukseen. ”Kokki, vaimo, varas & rakastaja” (1989) tarinan kauheus ja kauneus, Michael Nymanin musiikki ja Greenwayn vahva tyyli pökerryttivät. Hetkittäin jouduin sulkemaan silmäni väkivallan edessä. Kiitellyn ohjaajan töitä on myös kritisoitu mm. niiden intellektuellista kylmyydestä.

Siksi nuo kaksi ohjaajaa yhdistävä, Greenwayn uusin elokuva, ”Eisenstein in Guanajuato” (2015”), yllätti minut kepeydellään. Se on tositapahtumiin perustuva, Greenwayn tyyliin leikkauksilla ja huimaavilla kamera-ajoilla tyylittelevä kuvaus venäläisen elokuvaohjaaja Sergei Eisenteinin kuvausmatkasta Meksikoon 1930-luvulla, joka muuttuu matkaksi ihmiseen ja seksuaalisuuteen. Tai kenties kepeys on väärä sana, onhan kyseessä, Greenwayta itseään lainatakseni, elokuva seksistä ja kuolemasta. Ripulia ja oksennustakin siinä on. Tarkoitin kai ennemminkin hyväntahtoisuutta, lempeyttä, herkkyyttä ja jopa huumoria.

Paljon edellämainituista tunteista syntyy ehdottomasti suomalaisen pääosanesittäjä Elmer Bäckin ansiosta. Kiitos myös Elmerin, elokuva on täällä saatu Finnkinon ohjelmistoon asti (Suomi mainittu!). Muualla se jäänee lähinnä elokuvafestivaalien näytettäväksi. Bäckin teatteritausta näkyy Eisensteinissa fyysisyytenä ja tietynlaisena liioittelevuutena. Hän on kertonut, kuinka Greenway halusi ”…minun todellakin näyttelevän. Ei siis elokuvanäyttelemistä…”(1). Roolin haastavuuden vuoksi pääosan esittäjää metsästettiin kauan. Hahmoaan Bäck kuvailee: ”Eisenstein oli samaan aikaan äärimmäisen älykäs ja herkkä. Hän puhui kahdeksaa kieltä, mutta toisaalta kaikki tuntui menevän ihosta läpi. Hän reagoi kaikkeen ja kaikkiin. Hänessä on positiivista lapsellisuutta” (2). Koomisuuden rajoja hipova päälaella seisova tukka, keskeytymätön puhetulva, ympäri huonetta ilman housuja laukkaava tottelemattomuus, lapsenomainen viattomuus, klovnimainen herkkyys, epävarmuus, avoimuus ja Bäckin heittäytyminen todellakin tuovat hahmon eloon. Greenway on kertonut roolitusvaiheessa julistaneensa Bäckille: ”We need your heart, your mind, your body and your prick.”(3) Ja ne he todentotta saivat.

Toinen henkilö elokuvan keskiössä ja tarinan ytimen liikkeelle paneva voima on Eisensteinin oppaaksi Guanajuatossa pestattu perheellinen uskontotieteen opettaja Palomino Cañedo (Luis Alberti). Aluksi Cañedon huolenpito on henkivartijamaista sammuneen venäläisen raahaamista ja paikallisiin tapoihin totuttamista. Kuitenkin elokuvan puolivälissä hän ravintolaillan päätteeksi, määrätietoisesti, lähes rationaalisesti, keskustellen maailmanpolitiikasta ja kolonialismista, vie anaalipenetraatiossa Eisensteinin neitsyyden ja ohjaa tämän elämän täysin uuteen suuntaan. Yhdelläkertaa kuvattu kohtaus on intensiivinen, jopa graafinen, jonka jännitte lopulta raukeaa aktin päätteeksi pyllyyn pystytetyn pienen punalipun myötä. Kohtaus näyttäytyy merkittävänä käännekohtana Eisensteinin siihen asti sydämen ja kehon asioissa arassa elämässä. Greenway, elinikäinen Eisenstein-fani, on tulkinnut: “I always felt Eisenstein’s first three films were very different from the last three – why? I think the answer to that is, when you go abroad, you become a different person (…) There’s a lot of evidence he freed up, and became much more empathetic to notions of the human condition.”(4)

Moni filmiarvostelu on tarttunut kyseiseen kohtaukseen ja puhuu Cañedosta eräänlaisena gigolona. Vaikka ulkoiset avut hänellä ovatkin kohdillaan, seksuaalisen ”valloituksen” sijaan teko ja siitä seurannut miesten välisen suhteen kehittyminen näyttäytyi itselleni kuitenkin nimenomaan rakkaustarinana. Eroottisen huuman lisäksi miesten välillä on välittämistä, hellyyttä, ystävyyttä ja leikillisyyttä. Greenwayn mukaan Eisenstein “was very self-deprecating about his body and couldn’t possibly imagine anyone could love it. He thought he was a clown.”(5) Kunnes joku rakasti. Elokuvan alussa Eisenstein toteaa, kuinka kengät ovat venäläisen tärkein omaisuus. Kohtaus, jossa hän pudottaa kengät katolta voidakseen jäädä Meksikoon (rakastettunsa luo), on yksi kauneimpia.

Seksin lisäksi elokuvan toinen pääteema, kuolema, on monella tasolla läsnä. Meksikossa kuoleman karnevalistinen hyväksyminen elämän luonnollisena osana tekee vaikutuksen Eisensteiniin. Hän tutustuu muumiomuistomerkkeihin, hautausmaihin, keskustelee paikallisten kanssa, kulkee luurankoasuisten lasten keskellä kaupungin katuja, nuolee sokeripääkalloa ja näkee todellista kuolemaa luonnonvoimien iskiessä. Toisaalta elokuvan alussa Eisenstein, hänen tukahdutettu seksuaali-identiteettinsä, pöhöttynyt ruumiinsa ja Hollywoodista käännytetty ammattiylpeytensä, tekee jo pientä, hidasta kuolemaa – uhkaavien korppikotkien (ja Stalinin vahtikoirien) sijaan hänen ympärillään pörräävät jo lihaa himoitsevat raatokärpäset, jotka hän vitsailee tuoneensa mukanaan Venäjältä asti. Elokuvan voikin nähdä melko suorana kommenttina ja kannanottona Eisensteinin kotimaan nykyistä tilaa, ahdasmielistä politiikkaa ja tukahduttavuutta kohtaan. Tähän peilaten, mielestäni elokuvan koskettavin kuolema nähdään aivan tarinan lopussa, kun äkillinen Meksikosta takaisin Venäjälle lähtö muuntuu Eisensteinin henkilökohtaiseksi hautajaissaattueeksi: Kun sydänsurussa jokin sisällä kuolee.

***

Tällä kertaa Eisenstein, Greenway, Meksiko, seksi, kauneus, kuolema ja rakkaus jättivät hyvällä tavalla järkkyneen olon.

Pieni sääli kävi kuitenkin kovin krapulaisen vierustoverini psyykettä.


Lainaukset:
(1) Sylvi/Johanna Siik 4.9.2015
(2) HS/Tiina Rajamäki 11.2.2015
(3-5) Calvert Journal/Carmen Grey 23.3.2015