oona bee

Tässä blogissa tarkastellaan vähemmän ja enemmän ajankohtaisia teoksia, niiden välisiä mielleyhtymiä, sekä kuljetaan aasinsiltoja pitkin näyttelystä ja näytöksestä toiseen.

Tag: Helsinki Contemporary

Roses are red / Violets are blue / Plants and trees and flowers are nice / And these exhibitions, too

palm

 

Helsinki Contemporary

Kati Immonen

FLORA

10.2.-5.3.2017

 

Immosen vesiväriteokset kommentoivat tapaamme kohdata luonto sekä yrityksestämme hallita ja ymmärtää sitä – “muovata korvesta kaunis”. Maalauksissa kilpailevat inhimillinen järjestelyn ja kontrollin halu sekä rakennettu ja rönsyilevä orgaanisuus. Kuvissa maanläheiset, suomalaisen metsän elementit yhdistyvät japanilaiseen estetiikkaan (Mieleen tuli tämä MUSLAn mökki-ikebana postaus), nostalgiaan ja jopa kitschiin. Immosen teoksissa, kuten kesäpäivissäkin, viehätys on usein pienissä yksityiskohdissa: Risukossa nautituissa termarikahveissa, asfaltin poksahtelussa ja aurinkotuolissa istumisessa sateella.

Lokal

OI SUOMI, KATSO

Mm. Aimo Katajamäki, Riikka Latva-Somppi, Nikolai Balabin

15.1.-19.2.2017

 

Lokalin uusin ryhmänäyttely on samalla taideteollisen alan kuvataiteilijoiden Taiteilijat O ry:n 10-vuotis juhlanäyttely.  Mukana on kahdeksan tekijää eri medioin ja materiaalein. Erityisesti Aimo Katajamäen puupölleihin veistetyt, sympaattiset ja makaaberitkin hahmot nousevat kirjaimellisesti jalustoillaan näyttelykokonaisuudesta. Puukollaveistetyn näköinen ei hänen teostensa tapauksessa tarkoita rujoa, vaan eläin-, sarjakuva- ja myyttisissä hahmoissa on uskomatonta tarkkuutta ja siroutta. Kädenjälki on vivahteikas mutta kiinnostavan viimeistelemätön, ja luonnollinen puun pinta on jätetty pääosaan akryylimaalin, musteen ja lehtikullan rinnalle. Batman-hahmo ei todellakaan ole mikään kiillotettu Yön ritari, vaan se hymyilyttävä Adam West -versio.

Galleria Kalleria

Ville Vuorenmaa

T-PAITA POMPEIJISSA

3.-24.2.2017

 

Näyttelyn aasinsilta kasvikunta-aiheen alle on jokseenkin hatara, mutta mm. nahistunut kurkku, omenakello, muovitulppaani, kaaoksen läpi kajastava vihreämpi nurmi ja Hedelmäpommi-cd sieltä löytyy. ”Masentunut kukka” teoksen jäähyväisviesti päättyy sanoihin: “Flower power is ancient history”. Vaikuttavien, omaelämänkerrallisten kuvien pääosassa ovat anteeksipyyntö ja anteeksianto, hyväksyntä, syyllisyys, armo, häpeä sekä hyväksynnän menettämisen pelko.

Sain idean kävellessäni Pompeijin raunioilla. Näin erään toisen, itselleni tuntemattoman, turistin yllä t-paidan, jonka rintamuksen printissä oli tragikoominen piirretty kuva. Piirros sijoittui vuoteen 79 jaa. Kuvassa Vesuvius -tulivuori pyysi tuhoamaltaan Pompeijin vielä savuavalta kaupungilta anteeksi. Vesuvius puhui kuvassa englantia ja hänen puhekuplassaan oli vain yksi sana, ”Sorry…”.

T-paita Pompeijissa -teoksia nähtiin ensimmäistä kertaa hieman toisenlaisessa muodossa Turun B-galleriassa marraskuussa 2016.

Tukholman Suomen kulttuuri-instituutti

TOWER OF PRESENCE

Laura Väinölä & Karoliina Hellberg

10. helmikuuta – 8. maaliskuuta 2017

 

Laura Väinölä (mm. Vuoden nuori muotoilija 2016 ja mastermind Flora & Laura kukkakonseptin takana) sekä Karoliina Hellberg (jonka maalauksia on tässäkin blogissa häpeilemättömästi fanitettu jo useampaan otteeseen) ovat luoneet yhteistyönä Finladsinstitutetin galleriaan tilallisen henkilökuvan. Kaiken taustalla on kuvitteellinen, arvoituksellinen hahmo, jonka persoonaa, historiaa ja mielenmaisemaa jokainen kukka-asetelma, maalaus, ruukku, raottuva verho sekä korkea paperipino heijastavat. Paljon jää salaisuudeksi, mutta hänen lempituoksunsa saattaa  olla kielo tai kloori. Moniaistiseen teokseen äänimaiseman on luonut Matti Ahopelto ja valosuunnittelun Kristian Palmu. Näyttely on osa Tukholman designviikkoa.

TM galleria

Tamara Piilola

FLORA

1.2.2017 — 19.2.2017

 

Näyttely koostuu suurikokoisista kasviaiheisista öljymaalauksista, joissa trooppinen runsaus hehkuu väreinä ja muotoina. Piilola itse kuvailee kasvustojaan luonnossa esiintyviksi vyöryiksi.  Helsingin tasaisen harmauden keskellä maalausten valon, varjon, värin ja pinnan värähtely valavat toivoa, ja mieli lentääkin maisemiin kevyesti kuin “We’re dreaming” (2017)  teoksen joenpenkalle laskeutuneet kankaat. Lehväaiheiden keskellä on helppo haaveilla suuntaavansa äkkilähtölennolla sinne missä palmu kasvaa (tai edes nauttivansa gin toniccia jossakin trendikkäässä Pinterest-kodissa).

TM galleriasta poistuessa on hyvä mahdollisuus napata pala kasvikuntaa mukaansa poikkeamalla naapurissa sijaitsevaan Wild things kukkakauppaan. Pelkistetyt, luonnollisen vapaasti sidotut, viikottain ja sesonkien mukaan vaihtuvat kukkakimput, sekä pieni valikoima mm. kaktuksia, ovat raikkaan tervetullut tuulahdus yleensä kovin jumahtaneen tunkkaisen kukkakauppatarjonnan rinnalle.

Omistautumista osoittaakseni tehtäköön vielä tiettäväksi, että tämä teksti kirjoitettiin suurimmaksi osaksi Talvipuutarhan palmujen alla.

Kuva: Tamara Piilola; ”Infinite” (yksityiskohta), 2016

Mainokset

”Ah”, she cried, ”you look so cool. You always look so cool.”

Melkein tasan vuosi sitten Emma Ainalan maalauksen merenneidot ja Simone de Beauvoir kävivät vuoropuhelua tässä blogissa. Nyt on Ainalan ensimmäisen yksityisnäyttelyn teosten, itseni ja Kultahatun vuoro heijastella muunmuassa viattomuuden, bailauksen ja kaipauksen teemoja.

Helsinki Contemporaryn vuoden 2014 ryhmänäyttelyssä nähdyt Ainalan teokset hehkuvat yhä vedenväreissä tuoreina mielessä. Heleitä turkooseja syventäneistä barokin tummista sävyistä, metsänvihreästä ja ruosteenpunaisesta ollaan nyt nähtävässä ”Sensual World” näyttelyssä siirrytty entistä enemmän rokokoo-pastelleihin ja muovisen, kitschillä flirttailevan pinkin puolelle. Kerubit, muoviruusut ja timantit tuovat hyvällä tavalla ihan vähän oksennusta suuhun. Sokerihuuruissa kasvot vääristyvät ja jalokivisilmät kimaltavat himmeinä, kyseenalaistaen oman tyhjyytensä. Muoviset matkamuistosimpukat, delfiinit, Neitsyt Mariat, joutsenet ja kermakakut levittäytyvät installaatioina maalausten raameista näyttelysaleihin. Ainalan tyylissä ei karsita ja enemmän on todellakin enemmän. Maalatessaan hän luottaa intuitioon, tunteeseen, aistimukseen sekä näkyihinsä, jotka irrationaalisina, välähdyksenomaisina, toisinaan miltei valmiina kuvina hän siirtää kankaalle. Tuloksena on teosten omintakeinen, vaikuttava, ristiriitainen, jännitteinen sekä usein surumielinen ja määrittelemätön tunnelma.

Ricci

”Ricci” (2016)

Näennäisen suloinen tyttöestetiikka on teoksissa yhä läsnä. Kaulasta riippuvat korututit ja jin/jang -logot palauttavat itse kunkin nostalgisen ysäriviattomuuden aikaan. Viattomuus, siihen kaipuu ja huoli sen puolesta nousevat esiin useassa Ainalan uusista töistä. Frida Kahlon kipeistä omakuvista muistuttavassa ”Gut Feelingissa” (2015) taiteilijan omakuvanakin näyttäytyvä äitihahmo kantaa kohdussaan peuraa, ”Supernovassa” (2015) hän hoivaa vastasyntynyttä merenneitoa ja ”Snow White Lies” (2015) teoksessa kantaa huolta metsäneläiminä syliin pyrkivistä poikasistaan. Viattomuuden laitamilla odottaa jokin pahaenteinen ja uhkaava. Ajassamme, jossa vihapuhe, möyhääminen ja kiusaaminen ovat arkipäivää, olo on välillä niin turhautunut, että haluaisi nostaa kädet ilmaan. Niin toiveikkaan ”I have a dream” (2016) teoksen koristellut hippihahmot kukkia hiuksissaan tekevätkin. Toisaalta hurmoksellisessa eleessä on mukana se hippiliikkeen naiivin, romanttisen, viattoman ja utopistisen uskon mahdottomuus – ikäänkuin itselle ja lapsilleen kertoma valkoinen valhe (tai kupla), että hyvä voittaa.

Stars

”Too Many Stars And Not Enough Sky” (2016)

Toinen näyttelyn pääteemoista on aikakautemme sekä Ainalan ja itseni kaltaisille Y-sukupolven edustajien harteille laskettu itsen epätoivoinenkin etsintä. Eksistentiaaliset kriisit ja minuuden törmäykset ilmenevät – kuten Ainala itse kuvailee – identiteettikreisibailauksena, jonka jälkiseurauksena jää kalvaamaan tyhjyyden tunne. Vahvimmin tämä välittyy teoksessa ”Too many stars and not enough sky” (2016), joka näyttäytyy eräänlaisena sisarteoksena edellisen näyttelyn ”Farewell To Mermaids (Polttarit)” (2014) maalauksen kanssa. Siinä missä merenneidot huokuivat tyttökulttuurin yhteenkuuluvuutta, jaettuja salaisuuksia ja voimaa, ovat uudemman teoksen hahmot kasvaneet erilleen, tuoden esiin tyttökulttuurin pimeämmän puolen. Enkelinsiivet ja eläinnaamarit tuovat viattomuuden vaikutelman sijaan mieleen Snapchat-filtterin kyllästämän elämän. Siinä elämässä on kateutta, kilpailua, mustamaalausta, itsekkyyttä ja kaksinaamaisuutta. Sylissä puristetun pörröisen Gizmo-hahmon tavoin oikeanlaista polttoainetta saatuaan suloinen muuttuu hirviömäiseksi. Kaksi hahmoista on jo poissa pelistä (en voi olla kuulematta ”Mean girls” elokuvan ”You can’t sit with us” repliikkiä päässäni). Suosittujen ja luusereiden keskellä Ainalan omakuvanakin nähtävä hahmo näyttäytyy eräänlaisena sovittelijana tai näkijänä, asettautumatta kuitenkaan ilmiön ylä- tai ulkopuolelle.

galleria

”Spirited Away” (2016) galleriatilassa

Näkeviä silmiä on näyttelyn teoksissa monia. Ne leijuvat teoksien taivailla vahtivina tai surevina, ne väreilevät hahmojen kasvoilta ja ne tuijottavat kaikennäkevyyden, tiedon taikka tietoisuuden merkkeinä hahmojen otsilta ja kämmeniltä. Toisaalta monessa teoksessa hahmojen silmät on suljettu tai peitetty.

Etenkin ”Spirited Away” teoksen äärellä mieleen palaavat eräät kirjallisuuden kuuluisat silmät:

But above the gray land and the spasms of bleak dust which drift endlessly over it, you perceive, after a moment, the eyes of Doctor T. J. Eckleburg. The eyes of Doctor T. J. Eckleburg are blue and gigantic – their irises are one yard high. They look out of no face, but, instead, from a pair of enormous yellow spectacles which pass over a nonexistent nose. (…) his eyes, dimmed a little by many paintless days, under sun and rain, brood on over the solemn dumping ground.

F. Scott Fitzgeraldin teoksessa ”The Great Gatsby” (suom. Kultahattu; 1926) kuvaillut, Tuhkalaakson laitamilla mainostaulussa tuijottavat silmät on aikojen saatossa tulkittu niin Jumalan, Jumalan kuoleman, kaptalismin kuin ihmistä kalvavan syyllisyydenkin symboleina. ”Kultahatun” tarina itsessään on kuva amerikkalaisen unelman, ikuisen nuoruuden ja rakkauden tavoittelusta, menetetyn kaipuusta sekä rahan, juhlinnan, pinnallisuuden ja turhamaisuuden varjostamasta sukupolvesta. Tuo kuvaus puolestaan ei ole kovin kaukana niistä sanoista, joilla milleniaaleihinkin viitataan.

Ainalan maalauksen kasvoton silmäpari on tyhjä ja kylmä. Ihmisten kasvot on peitetty hiuksilla tai aseteltu seisomaan niskoillaan kuin kukkavaasi. He ovat muuttuneet ornamenteiksi ornamenttien rinnalle, jotka ryöppyävät maalauksessa koukeroisena, päälleliimatun oloisena tapettikuviona. Disneyn iloiset sinilinnut kiskovat irvokkaasti jo romahtaneita hahmoja jaloilleen, kuin ylläpitääkseen suloista julkisivua. ”There Is A Light That Never Goes Out” (2015) maalauksen taivaalla nähdään puolestaan surumielinen, kyynelehtivä silmäpari, jonka katseen alla, villien lupiinien ympäröimänä matka on onnettomasti katkennut. Hahmot ovat kuin unessa, jumiutuneet päämäärättömästi ”ei minnekään”. Tai kenties teoksen hahmot ovat sittenkin yrittäneet pakoon. He ovat individualismin, itsekkyyden ja pinnallisuuden ajassa etsieet yhteisöllisyyttä, merkityksellisyyttä, uutta henkisyyttä, mutta ovat halvaantuneet, pökertyneet tai luovuttaneet matkalla sinne.

There Is A Light That Never Goes Out

”There Is A Light That Never Goes Out” (2015)

Näyttelyn kierrettyäni, juuri ennen lähtöä, huomasin hakeutuvani vielä kerran ”I Have A Dream” teoksen hippihahmojen eteen. Teoksen nimi voisikin hyvin olla ”I Want To Believe”. Edes lentävä lautanen ei tuntuisi Ainalan maailmassa kovin kummalliselta.

***

Emma Ainalan ”Sensual World” nähtävissä Helsinki Contemporaryssa vielä tämän viikon lauantaihin asti.

Teoskuvat via

Otsikon lauseen parkaisi huoleton, kohtalokas Daisy kirjassa ”The Great Gatsby”.

Timantit on ikuisia

1439691968004

Hannaleena Heiska: Shadows and Stardust // Helsinki Contemporary 7.8.-30.8.2015

EDITin postauksessa Hannaleena Heiskan uusin yksityisnäyttely Helsinki Contemporaryssa sai vastaparin True Detectivin hiilentummasta tunnelmasta. Omat mielleyhtymäni lensivät kuitenkin kauemmas – far, far away.

Tekijän aiemmista töistä tuttu kerroksellnen, utuinen ja kirkas maalustyyli on vaihtunut uusissa piirroksissa armottomaan hiilenmustan sekä valkoisen kontrastiin. Heiskan omien sanojen mukaan hiili on hänelle orgaaninen aines, jonka kautta tavoitella jotakin ääretöntä ja pakaduttavaa. Paperille mustatut ja väriä poistamalla muodostetut kuvat on osa ripustettu gallerian seinälle folionhohtoisella teipillä ja nauloilla. Kuvien reunat ovat rosoiset ja vinoonleikatut (joka tuottaa jotenkin sairasta nautintoa minulle, joka lapsesta lähtien olen vihannut askartelun vaatimaa suoraa viivaa pitkin leikkaamista). Paperin valkoisiin reunoihin on levinnyt hiilipölyä.

Heiskalle tyypillinen melankolisuus ja mystiikka ovat kuvissa edelleen läsnä. Edellisen yksityisnäyttelyn sateen keskellä neonvaloina hohtaneesta Blade Runnerin maailmasta ollaan siirrytty yhä kauemmas karuun pimeään, maailman laidalle. Museum-kuvien kaleidoskooppikasvot, uhkaavana vartioivat kivi-ihmiset ja pimeydessä leijuvat, groteskit torsot ovat pahaenteisiä. Jäävuorten varjot ovat raskaita, ja tähtipölyyn usein liitettävistä muovisista unelmista ja kimaltavasta keijutaiasta ollaan kuvissa hyvin kaukana. Ranskalaisen tähtitieteilijä Camille Flammarionin inspiroima mandalamainen muraali piparitähtineen ja kuunsirppeineen tuo kuitenkin toivoa ja tasapainoa. Flammarionin tavoin Heiskaa ovat kiehtoneet ajatukset ikuisuudesta, sielunvaelluksesta ja kuolemanjälkeisyydestä. Pimeyden keskellä valkoisina hohtavat observatoriot seisovat yksinäisinä, kohottaen katseena ja tähyten maailmakaikkeutta. Heiska itse kuvailee niitä moderneiksi katedraaleiksi. Vaikka piirrosten rakennuksilla on kuulemma esikuvansa ympäri maailmaa, niiden ulkomuodossa on jotakin unenomaista ja kohtalokasta…

…kuitenkin myös jotain ystävällistä ja tuttua.
Star Wars -fanilapsuuden eläneenä ja 2000-luvun episodien eeppiseen teflonmaisuuteen pettyneenä olen ottanut kovin innolla vastaan tulevan Tähtien sota -elokuvan hiljattain julkaistut teaseripätkät. Päällimmäisenä iloa on tuonut – sen lisäksi, että Harrison Ford on mukana Han Solon roolissa – se, että suurellisista tietokone-efekteistä ja digimässäilystä näytettäisiin olevan siirrytty jälleen lähemmäs 70-luvun alkuperäisten elokuvien estetiikkaa. Animoiduista hahmoista, kiiltävästä kromista ja valtavista halleista on palattu kauko-ohjattaviin droideihin, hiekkapölyyn, kolhiutuneeseen muoviin ja ahtaisiin aluksen käytäviin. Mielessäni Heiskan valkoiset puoliympyrät sekä avaruuteen tähyävät ikkunat muuttuvat hiekasta kohoaviksi Kapinallisten vastineiksi Imperiumin Kuolemantähdelle. Hopeinen folioteippi puolestaan tuo mieleen lapsuuden avaruusleikit.

Toisinaan vähemmän todellakin on enemmän. Ajan puserruksessa klassikot (kuten Tähtien sota ja Ziggy Tähtipöly) kestävät aikaa ja hiilestä syntyy timanttia – ja ne timantit on ikuisia-a-aa.

Kuva: Hannaleena Heiska, Sarjasta Observatories XX (2015)

It’s not you, Ville, it’s me

Olemme kaiketi vain kovin erilaisissa elämänvaiheissa. Kerrot tunteneesi tyhjyyttä ja ammentaneesi tuosta olotilasta. Inspiroiduit hiljaisuudesta, hitaudesta, valkoisuudesta. Synnytit kuviin pysähtyneen veistoksellisia, etäännytettyjä asioita hiljaisissa tiloissa.

Minussa sen sijaan kumpusi levottomuus, tarinoiden nälkä. Ja juuri tuo tarinallisuus, kohtauksellisuus, pahaenteisyys ja jännitteisyys minuun on aiemmin töissäsi vedonnut.

Vierailin viimeisimmässä näyttelyssäsi, mutta huomasin etsiväni jotain suhteemme ulkopuolelta. Loin turhaa draamaa.

Kuvassa, jonka keskellä on muoto, aloin nähdä tanssia.

Valokuvan naamioidun hahmon ympärille huomasin luovani kokonaista Nô-teatterikohtausta.

Kukan ja jähmettyneen höytyväräjähdyksen seasta etsin Mapplethorpemaista erektoitunutta munaa.

Näyttelyn yhteydessä on puhuttu teeseremoniasta, zenistä ja kukkivien puiden alle vaeltavista mielikuvista. Minun alkoi tehdä mieli kahvia.

Ehkä meidän pitäisi pitää hieman taukoa. Sanon vielä uudelleen, vika on kokonaan minussa. Olen varma, että löydän takaisin luoksesi jälleen. Tavatkaamme Tampereella kun olen valmis.

Olet ihana.

ville_andersson_conductor1

Ville Anderssonin ”As always, I withdraw into music” päättyi galleria Helsinki Contemporaryssä tänään.

Anderssonin Vuoden nuori taiteilija 2015 -näyttely avautuu Tampereen taidemuseossa 16.5.

Kuva: ”Conductor”, 2015, via Helsinki Contemporary