Darkness warshed over the Dude – darker’n a black steer’s tuchus on a moonless prairie night

 

Tunnistan jo syklin. Joka vuosi, ikäänkuin merkitsemään syksyn saapumista, Nick Caven musiikki palaa elämääni. Muutama vuosi sitten se tapahtui Flow festivaalilla Elokuun yössä, toissavuonna se tapahtui Rakkautta & Anarkiaa festivaalilla ja tänä vuonna odotin syksyn saapuvan ”One more time with a feeling” dokumentin myötä.

Joku kuitenkin ehti edelle.

2.9. Dubrovnikissa lava oli valaistu kynttilöin, ja seinällä hehkuivat videoprojektiona riimukuviot. King Dude (eli Thomas Jefferson Cowgill) ja hänen kitaransa lankesivat varjoina noiden kuvioiden sekaan. Jonkun muun kokomustiin pukeutuneen artistin saattaisi tässä vaiheessa helposti tuomita korniksi teinigootiksi. Mutta ei Dudea.

Omanlaistaan gotiikkaa (englanniksi lähin sana olisi kai southern gothic) King Dudessa kyllä löytyy. Musiikissaan yhdistyvät mm. post-country, folk, metalli ja jonkinlainen synkkä gospel. Siinä missä esimerkiksi Caven tarinoissa pahuus usein kumpuaa ihmisestä, King Duden kappaleissa alkuunpaneva voima on usein Paholainen. Eräässä välispiikissä Dude vertasi kokoontumistamme messuun, hyvin mustaan sellaiseen. ”Ulkonäöstä päätellen ette ole mitään sunnuntaikirkossa kävijöitä”. Kynttilöiden palaessa, ”Lucifer’s the light of the world” yhteislaulun soidessa, oltiin kieltämättä jännän äärellä. Dude itse kuvaili kappaletta ”Spiders in her hair” illan iloisimmaksi lauluksi.

King Duden synkkyys ei kuitenkaan ole toivotonta tai teennäistä, vaan siinä on lamaantuneisuuden sijaan voimaa ja kauneutta. Lavalla seisovan hahmon uhkaavassa, sliipatussa olemuksessa oli juuri sopivasti kuolemaa ja seksiä. Kitara vaihtui välillä sähköpianoon, ja Duden viskihumalan syvetessä  välispiikkien huumori musteni mustenemistaan. Bändin voimin soitetuista levytyksistä poiketen Dubrovnikissa kuullut riisutut mies ja kitara -versiot sopivat tilaan erityisen hyvin. Lauluääni tuntui hetkittäin painuvan levyjäkin matalammalle – niin matalalle, että sen taajuuden olisi voinut kuvitella houkuttavan paikalle jonkin syvän valtameren eksoottisen merinisäkkään (jonkin mustan, tottakai).

Puoliväkisin keikkaa tuli verranneeksi niihin moniin Austin Lucasin täällä soittamiin. Lucasin keikoilta yleisö (o)saa jo odottaa tiettyjä asioita, kuten surumielisiä melodioita, kosteasilmäisiä kanssaihmisiä, ujoa yhteislaulua, yleisön keskellä soitettua encorea – sekä hiljaisuutta. Yleensä jossain vaiheessa yleisössä jonkun keskittyminen herpaantuu ja keikan sijaan keskustelu/kännääminen alkavat kiinnostaa enemmän. Tällaisen henkilön Lucas yleensä (aina kohteliaasti mutta vaativasti) välispiikillään hiljentää.Tätä olen kai tottunut odottamaan tämänkaltaisilta intiimeiltä tapahtumilta, ja siksi King Duden keikalla kesken kappaleen korvani juuressa käyty humalainen länkytys kai riipi niin erityisen pahasti. Itse Dudea tämä ei tosin tuntunut häiritsevän, joten nielin närkästykseni.

P.S. Koska syksyn sykliin kuuluu oleellisena osana myös Twin Peaks, mikä sen täydellisempää, kuin että Julee Cruise ja King Dude ovat päättäneet laulaa toistensa lauluja 7-tuumaisen verran.