oona bee

Tässä blogissa tarkastellaan vähemmän ja enemmän ajankohtaisia teoksia, niiden välisiä mielleyhtymiä, sekä kuljetaan aasinsiltoja pitkin näyttelystä ja näytöksestä toiseen.

Kategoria: Elokuva

I don’t want to survive, I want to live

IMG_20170403_192957.jpg

Charlotta Östlundin yksityisnäyttely Joutomaan säkeitä päättyi eilen MUU Galleriassa, ja toivottavasti mahdollisimman moni teistä ehti sen nähdä. Ei vain siksi, että tällä tekstillä (täpärästi mutta totaalisen myöhässä) olisi edelleen merkitystä, vaan koska näyttely oli niin hyvä.

Kokonaisuus rakentui jalustoille asetelluista hiljaisista esineistä: oksista, korsista, terälehdillä päällystetyistä lohkareista, juurikossa kimaltavista muovihelmistä sekä toisiinsa yhdistyvistä ja muuksi muuttuvista kasvinosista. Östlundin tekniikka on vaikuttava, miltei käsittämätön. Liitokset ovat niin taidokkaita, niin huomaamattomia, niin herkkiä ja kevyitä, että katsojan oli mentävä lähelle, vielä lähemmäs, ja lopulta peräännytävä siinä pelossa, että väärä henkäys romahduttaisi kaiken. Hennot varret seisoivat nurinniskoin ja vaikuttivat pysyvän pystyssä silkalla akrobaatti-alkemistin tahdonvoimalla.

Östlundin teosten nimet (mm. Emoalus, Tähdenlento, Taikasauva, Nahanluonti, Oksa optimistin puutarhasta) korostivat niiden tarinallisuutta ja ohjasivat voimakkaasti assosiaatioita. Näyttely – ei vähiten nimensä puolesta – toi myös vahvasti mieleen Kaurismäen elokuvien koruttoman, vähäeleisen ja koskettavan kauneuden. Näyttelyn koiranputkien saattoi kuvitella olevan lähtöisin siitä samasta kivikosta, josta Mies vailla menneisyyttä -elokuvan (2002) sideharsokasvoinen M löytyy henkitoreissaan. Kuten Kaurismäen hahmot, Östlund puhuu hiljaisen tarkkailun kohteiksi nostetuista kappaleista. Joutomaiden kukat muistuttavat siitä harkitusta, herkästä surumielisyydestä ja lempeästä, rujosta inhimillisyydestä, joka elokuvien laitakaupunkien hahmoista välittyy. Vastoinkäymisistä, huono-onnisuudesta ja yksinäisyydestä huolimatta he nousevat pystyyn henkisistä tai fyysisitä katuojistaan, pitävät kiinni ihmisyydestään, arvokkuudestaan ja omanarvontunteestaan, sekä antavat vähästään. Peter von Baghin sanoin, vaatimattomuudesta tai kurjuudesta huolimatta he herättävät arvonantoa, vaikka eivät mitää hyvyyden mannekiineja olekaan.*

Kuten Kaurismäen nostalgian läpikyllästämät elokuvat, viittaavat Östlundin teokset moneen suuntaan, hauraisiin muistoihin ja henkiseen omaisuuteemme. Kuin autiolle saarelle haaksirikkoutunut, joka yrittää pitää kiinni tutuista merkityksistä, perinteestään ja minuudestaan koristelemalla palmun joulukuuseksi – tai rakentamalla kuolleista korsista ja hennoista kukinnoista himmelin, kuten Östlund on tehnyt. Samankaltaisella huolellisuudella, määrätietoisuudella ja hellyydellä kuvittelen muistinsa menettäneen M:n istuttavan joutomaan karulle rantapientareelle perunan, tai Laitakaupungin valoissa (2006) Koistisen asettelevan rinkeleitä lautaselle, ennen treffejään naisen kanssa, joka on hänet pettävä.

IMG_20170403_193137

Mikäli tunteikkaat Östlundin teokset pyrkivät avoimesti luomaan eri tahoille laajenevia assosiaatioketjuja kertoen näin jotain tunnistettavaa elämästä, tuntuu Sinne galleriassa nähtävä Inka Bellin Synchronicity-näyttely lähestyvän maailmaa melkeinpä vastakkaisella strategialla. Abstraktista taidegrafiikasta ja installaatioista koostuvasta näyttelystä ihmiskädenjälki on tarkoituksellisesti häivytetty, minimoitu ja digitalisoitu. Näyttelyteksti luo teoksille narratiivisen taustan: Kaukaisen tulevaisuuden, josta ihmissuku on täysin kadonnut. Jäljelle jäänyt synteettinen tekoäly liikkuu, tutkii ja havannoi ihmisen maisemaan jättämiä jälkiä. ”Sen visuaaliset havainnot ovat persoonattomia ja nostalgiasta vapaita.” Kuin vastakohtana Östlundin teoksille, Bell on nimennyt työnsä rationaalisen toteavasti järjestysnumeroiduiksi Variaabeleiksi.

Pixarin WALL-E -dystopia-animaatio (2008) kertoo maapallolle yksin jääneestä siivousrobotista ihmiskunnan hylättyä saastuneen planeettamme. Suuri osa elokuvan alkupuoliskoa seuraa yksinäisen robotin työntekoa, ilman dialogia, puhetta saati tunnistettavia sanoja. Voin kuvitella tuon mekaanisen monologin ja keinoälyn suorittamien havaintojen piirtyvän epäorgaanisen suodattimen läpi Bellin teoksiin. Näyttelyn tematiikan juuriksi Bell onkin maininnut mm. teiteiskirjallisuuden ja infografiikan.

Etäännyttävyydestään huolimatta silmäni alkoivat pian etsiä minimalistisista mutta harmonisista kuvioista koodeja, kieltä ja kosketuspintaa. En kyennyt hyväksymään teoksia puhtaasti nollien ja ykkösten muodostamana, hiljaisena, merkityksistä tyhjänä, tyhjässä, ihmistenjälkeisessä, yksinäisessä maailmassa vaeltavana informaationa. Myös WALL-E ilmaisi lopulta kiikarisilmillään enemmän ihmisyyttä kuin yksikään elokuvan loppupuolella kohdattu paisunut ihminen.

Onneksi koin myös Bellin vihjaavan, että moinen jääräpäisyys on täysin hyväksyttyä. Näyttelyn nimi ”Synchronicity” viittaa psykoanalyytikko Carl Jungin teoriaan merkitsevistä yhteensattumista, joissa kaksi näennäisesti toisiinsa liittymätöntä asiaa tapahtuu rinnakkain, saaden näin symbolisia ja kokijalleen merkityksellisiä sisältöjä. Kuten WALL-E:ssä, kaikkien todennäköisyyksien vastaisesti, päähahmo kohtaa toisen robotin. Kohtaamisen myötä tyhjässä, tuhoutuneessa maailmassa, toivon symboliksi nousee taimi. Tuo kasvin alku on lopulta merkki, jonka myötä ihmiskunta voisi palata jälleen maapallolle. Puolestaan Miehelle vailla menneisyyttä kasvava taimi oli merkki luottavaisesta uskosta tulevaan, mutta myös juurtumisesta, paikkansa ja itsensä löytämisestä. Östlundin kasvit muistuttivat tuosta samasta luottavaisuudesta, omaehtoisesta juurtumisesta annettuun tilaan. Siihen oma tarinoihin, nostalgiaan, optimismiin, tunteikkuuteen taipuvainen ihmismieleni haluaa Bellinkin tulevaisuuskuvassa uskoa; Uskoa – ellei ihmisten paluuseen – niin vähintään kahden robotin merkitykselliseen kohtaamiseen tyhjässä maisemassa.

Sitä voisi kutsua joutomaan säkeiksi.

Ehkä jopa rakkaudeksi.

IMG_20170403_193449

Inka Bell / Synchronicity / Sinne galleria / 17.3. – 16.4.

 

* Lähde: von Bagh, Peter: Aki Kaurismäki, WSOY 2006

Mainokset

6, 5, 4, 3, 2, 1…

khid

 

Kaikkien aikojen superkuu pyyhki ylitsemme. Horoskoopit saivat joukkoonsa Käärmeenkantajan. Oranssi, huutava möykky yrittää hallita maailmaa.

Avaruus vaikuttaa ajankohtaiselta myös Helsingin tapahtumakartalla, kun tarjolla on tähtienvälisiä matkoja, intergalaktisia seikkailuja, futurismia menneisyydestä, keskusteluja maailmankaikkeudesta ja ymmärryksen rajoilla liikkumista.

∞ ∞ ∞

Wannabe ballerinas: So Long, Rachel! 

Tanssiteatteri Hurjaruuth 16.-19.11.2016

Tanssiryhmän tämänvuotinen spektaakkeli kulminoituu pyyntöön: Hakekaa mut helvettiin täältä! Avaruuteen matkataan mm. Khidin ja Beastie Boysin kappaleiden tahtiin, vartijajänisten valvovan katseen alla, strobovalojen sykkeessä ja huomioliivit hehkuen. Päähahmo Rachel pukeutuu farkkuliiviin, avaruuden olennot foliohattuihin ja Master of the Universe kärkitossuihin. Seuraavan aamun  alkeisaikuisbalettitunnilleni astelin pikkuisen rennommin, Prodigyn Out of space päässäni soiden.

 

WHS Teatteri Union: Neuvostoscifi-sarja

19.11.2016-13.4.2017

Siltavuorenrannassa nähdään talven aikana yhteensä 13 Neuvostoliitossa kuvattua tieteiselokuvaa, joiden nimien (mm. ”Battle beyond the sun” (1959), ”Käärmelaakson kirous” (1978) ja ”Kosmitseski reis” (1935) ) uskon kertovan jo paljon siitä mitä tuleman pitää. Kinokonserttina esitettävä, jopa Fritz Langin ”Metropolista” edeltänyt ”Aelita: Queen of Mars”(Protazanov, 1924), kiinnostaa erityisesti.

 

aelita

 

Helsingin Observatorio: Kuukauden tähtitaivas

Kopernikuksentie 1

”Mitä taivaalta on odotettavissa seuraavan kuukauden aikana? Mitkä planeetat ovat näkyvissä? Onko odotettavissa tähdenlentoparvia tai ehkä auringon- tai kuunpimennyksiä? Vai onko luvassa jotain harvinaista herkkua?”

Tähtitorninvuorella on joka kuukauden ensimmäisenä lauantaina mahdollisuus osallistua Ursa ry:n kanssa yhteistyönä järjestettyihin planetaarioesityksiin. Observatorion perusnäyttelyyn pääsee perehtymään yleisöluennon muodossa puolestaan  kuun toisena lauantaina.

 

Tuukka Tammisaari: The Turtle and the Maize Grain

Galerie Forsblom 25.11-22.12.2016

”Imagine the tiniest conceivable entity and then split it in half. Then think of outer space. Between the two extremes, there are many things we know nothing about and can say nothing about them. This is why these paintings are made.”

Näyttelyn nimen kilpikonna tuo mieleen jonkin muinaisen luomismyytin avaruudessa makaavan, maailmaa kilvellään kannattelevan alkuolennon. Maissinjyvä puolestaan muistuttaa scifi-elokuva ”Interstellarin” (Nolan, 2014) maissipeltojen yli pyyhkivästä hiekkamyrskystä ja Matthew McConaugheystä tähyilemässä tähtiin.

 

Keith Sonnier: Valikoituja teoksia

Galerie Forsblom, 25.11.-22.12.2016

Sonnier on valoveistotaiteen pioneerejä ja käyttänyt neonvaloja minimalistisessa taiteessaan jo 1960-luvulla. Kyseessä on hänen ensimmäinen, eri vuosikymmenten työtä esittelevä soolonäyttelynsä Pohjoismaissa. Odotettavissa mitä todennäköisimmin vaikuttavaa valoa, heijastavia pintoja, sauvoja, johtoja – ja sitä kautta varmasti myös retrofuturistista avaruustunnelmaa.

 

Samuji Talks X Kari Enqvist -podcast

Erottajankatu 9B / Soundcloud

Samuji Talks on terävä, lempeä sekä kaikille avoin tapahtuma- ja keskustelusarja, jossa toimittaja Ville Blåfield haastattelee vieraita eri elämänalueilta. Marraskuun alussa näkemyksiään maailmankaikkeudesta, alkuräjähdyksestä ja insinööreistä kertoi kiehtovalla ja ymmärrettävällä tavalla kosmologi Kari Enqvist. Haastattelu on nyt kuunneltavissa podcastina Samuji Talks Soundcloudista – jonka arkistosta löytyy avaruushirviöteemaan sopien myös Saska Saarikosken haastattelu aiheesta Trump.

∞ ∞ ∞

loungeclothandlight-set-_1968_105


Kuvat:

Khid: ”Maa jota ei ole” (screenshot musiikkivideosta)

Aelita: Queen of Mars” (Protazanov, 1924) via

Keith Sonnier: ”Lounge” (1968) via

[Edit: Tekstiä korjattu 20.11.2016]

Pahan kukat

heikki_marila

Turussa Wäinö Aaltosen museolla kukat ovat puhutelleet nyt vuoden aikana kahdesti. Eivät kuitenkaan sievyydellään, vaan saattaen synkkiin ajatuksiin.

Ensin oli Heikki Marilan ”Kukkia ja perkeleitä” (12.6.–6.9.2015). Näyttelyn perkeleinä näyttäytyivät aluksi taiteilijan rujot omakuvat sekä huoneenkorkuiset, apokalyptiset, vertasuihkuavat ja groteskit kohtaukset. Manailun tavoin niissä oli voimannäyttöä ja repivyyttä. Noiden kuvien rinnalla Marilan voitokkaat kukkamaalaukset, värikkäät asetelmat ja kauniit kuvat tuntuivat aluksi kovin harmittomilta. Mitä lähemmäs niitä astui, sitä enemmän niistä kuitenkin paljastui. Aiheellaan 1600-luvun alankomaalaista, syboliikaltaan voimakasta maalaustraditiota tapailleista kukka-asetelmista löytyi niiden kuollut luonto.

Marilan paksulla maalikerroksella kankaalle kuin veistettyjen maalausten lihallisuus oli herkullista ja samalla luotaantyöntävää. Houkutteleva, miellyttävä, inhottava ja vastenmielinen sekoittuivat. Kuten Marilan töissä yleisemminkin, niissä oli kiehtovaa kahtijakoisuutta. Banaali oli ylevöitetty ja ylevöitetty oli riisuttu. Kukkamaalausten iso koko lisäsi niiden vaikuttavuutta sekä muistutti vanitas- ja memento mori -maalausperinteen mukaisesti ihmisyyden, yltäkylläisyyden ja turhamaisuuden rappioituneisuudesta.

Alkusilmäykseltä viattomien kukkien sekä hehkuvien hedelmäröykkiöiden seasta silmä alkoi poimia niistä tihkuvan, kiiltävän, ruskean mädän ja mustan, myrkyllisen homeen. Kuviteltu hedelmäisen makea tuoksu muuttui kitkeräksi ja härskiksi. Näyttelytekstissä mainittiin vuosisatojen takainen, kreikankielinen termi ”miasma” – orgaanisesta, mätänevästä aineksesta uskotun nouseva, kulkutauteja aiheuttava myrkyllinen höyry. Maalausten edessä mieleen palasi aikoinaan ”The Cook, The Thief, His Wife & Her Lover” (Greenway, 1989) elokuvan sieluun herättämä löyhkä. Tarinan tapahtumat sijoittuvat gourmet-ravintolaan, jossa pröystäilevyyden, julmuuden ja teennäsyyden keskellä rakastavaiset pyritselevät pakoon väkivaltaa ja tyranniaa. Sivistys, vaatimattomuus ja lempeys kuristuvat sadismin, sikailun ja röyhkeyden keskellä. Tarpeekseen saanut Vaimo ja hänen Rakastajansa kohtaavat salaa mätänevän lihan ympäröimänä, Varkaan nenän alla ja suopean Kokin avustuksella. Ravintolan nimi ”La Hollandaisé”, kuten myös sen seinällä riippuva Frans Halsin maalaus, yhdistivät maantieteellisesti elokuvan Marilan teosten viittausten kanssa. Elokuvassa on maalauksellista, sisuskaluja kuristavaa kauneutta sekä väkivaltaa ja vastenmielisyyttä, joiden mädänneisyys jättäisi lohduttomaksi, ellei loppukohtauksen katharttinen kosto muttaisi sitä herkulliseksi. Tuo ajatus tuntui Marilan kukkien edessä lohdulliselta.

Tällä hetkellä WAMissa nähtävät kukat ovat Saara Ektrömin käsialaa. Kuten Marilankin teoksissa, kontrastit ovat vahvasti läsnä, kun kaunis, sileä, haalean hempeä, kuollut, epämiellyttävä ja pimeä yhdistyvät. Myös Ektsrömin töiden juuret ovat Marilan kukkien tapaan vahvasti keskieurooppalaisessa nature morte -asetelmatraditiossa. Valokuvaformaatti, verrattuna lihalliseen maaliin, tuntuu aluksi viileän steriililtä. Tunnelman painostavuus hiipii kuitenkin pian sisuksiin asti. Teoksissa on pahaenteistä, kylmää kauneutta ja niiden pysähtyneisyyden taustalla häilyy uhka. Seinänkorkuisen petolinnun katse on samalla salaperäinen ja riisuva – syyllistäväkin? Rikospaikkavalokuvista muistuttavissa, salamavalon pysäyttämissä kohtauksissa risukasasta pilkottavat hiukset puistattavat.

Ekströmin kuvien teemoiksi on mainittu kasvu ja maatuminen, muodonmuutokset ja mutaatiot. Itselleni näyttelyn nimi ”Alkemia” viittaa ihmisen tavoitteeseen muuttaa luontoa mieleisekseen, puuttua sen alkuperäiseen olotilaan ja tehdä siitä rahanarvoinen ja kuolematon. Näyttelyssä kukat ovat yksi materia muiden joukossa, jotka muuttavat muotoaan, tavoitellen (alkemistin tahdosta) jotakin toista olotilaa. Vaaseista nouseviin astelemiin voi mitei kuvitella mystikkotiedemiehen pipetit ja kuplivat letkut. Taikurin hattua muistuttavasta maljakosta kohoaa kaunista kasvustoa. ”Resignation and success” (2014) teoksessa alkemistisen koe vaikuttaa epäonnistuneen ja sen kukat ovat nuukahtaneet lyijynraskaina. Viereisessä salissa orgaaninen, muotoutuva aines on vangittu kuin korumaisiksi objekteiksi. Kuvat jalokivimäisistä mineraaleista rinnallaan sieniä, kukkia ja lonkeroita saa pelkäämään, että alkemisti – jumalankaltaisuutte tavoitteleva, turhamainen ihminen – on onnistunut tavoitteessaan.

Pimeään saliin sijoitettu äänimaisema – suriseva raatokärpänen – palauttaa korvakäytävää pitkin nenään miasman. Sienet ja hiukset luovat epämiellyttävyyden, lian ja kuoleman ulottuvuuden ja yhdistyvät mielessäni Marilan hedelmistä tihkuvaan mätään. Tunnelma on hetkittäin jopa klaustrofobinen. Ekströmin kirkas, kirurginterävä ote kuitenkin hypnotisoi pysymään paikallaan, erityisesti ”Tailor” (2016) videoteoksen edessä. Teoksessa kangas muuntuu ihmisen käsissä määrätietoisesti kaavaluonnoksesta valmiiksi puvuksi. Räätäli ja arkkitehti sekoittuvat mielessäni ja mallinuken päällä lepäävä valmis kuori muistuttaa rakennuksen fasadia (pulujen sijaan sillä istuvat undulaatit). Päätön mallinukke tekee siitä tyhjän kuoren. Teos kierrättää kuvamateriaalia Ekströmin aiemmasta ”Man before a Mirror” (2011) videoteoksesta, pohjautuen dadaistiseen tekstiin, jossa ihminen tulee peilin edessä tietoiseksi itsestään ja omasta turhamaisuudestaan.

Ja tuo ahne turhamaisuus on se ihmisyyden mätä, riivaava perkele.

breeding

Saara Ekström: ”Alkemia” / 5.2-24.4.2016 / Wäinö Aaltosen museo, Turku

Kuvat: Heikki Marila: ”Kukat XXIX” (2010) / Saara Ekström: ”Breeding” (2010)