oona bee

Tässä blogissa tarkastellaan vähemmän ja enemmän ajankohtaisia teoksia, niiden välisiä mielleyhtymiä, sekä kuljetaan aasinsiltoja pitkin näyttelystä ja näytöksestä toiseen.

Mä haluun näyttää sulle beigen kaikki sävyt / Ja nähdä tunnistaksä rinnassas nää samat säryt

24481975034_d6bbe4a305_z

Beige
”A person that is normal
to the point of being bland.”
(Urban Dictionary)

 

Tavallisuuden aave oli vuoden 2016 teatteritapaus, joka  tänä syksynä sai uusintaensi-iltansa Q-teatterin lavalla. Onneksi niin, sillä teos on mitä ajankohtaisin ja koskettavin Suomi100-vuoden kuvaus. Näytelmä on tragikoominen kuvaus kotimaastamme ja meistä suomalaisista, tavallisuudesta ja sen tavoittelusta, erilaisuuden pelosta ja joukosta erottumisen kauhusta, tavallisuuuden määritelmästä ja siihen liittyvästä vallankäytöstä. Se on muotokuva ihan vain tavallisista, ihan normaaleista ihmisistä. Absurdissa symbolismissaankin teos on niin realistinen ja todenmukainen, että sattuu ja naurattaa – usein kumpaakin samaan aikaan. Näytelmä on samalla terävyydessään, tarkkakatseisuudessaan ja kirkkaudessaan piinallinen, sekä murheellisuudessaan ja kipupisteisiin pureutuvuudessaan soljuvan koominen.

Yksinäytöksinen, löyhästi toisiinsa limittyvistä kohtauksista rakentuva, Luis Buñuelin Vapauden aave -elokuvasta inspiroitunut teos muistuttaa kollaasimaista unta, jossa suomalaiselle tutut häpeän ja alemmuudentunnon muistot sekä traumat puskevat esiin alitajunnan tapetin takaa. Puhumattomissa, hiljaisissa välähdyksissä on äärimmäisen tunnistattevia, kollektiivisia ja kansallisia vaivaannuttavuuden kosketuspintoja, jotka lähes jokainen katsomossa istuja simultaanisesta naurusta päätellen tunnistaa: Kuinka kahvi on asetettu tarjolle, mutta sitä on väärin mennä ensimmäisenä hakemaan. Kuinka ne punaisesta puuvillakankaasta kolmiomuotoon leikatut, liian pienet tonttulakit eivät istu kenenkään päähän.  Se juhlaa arjen keskelle luova, täydellinen, vaaleanpunainen kuorrute rasvaa tihkuvan berliininmunkin päällä – ja sen syömisen jälkeinen häpeä. Hiljaisuuden vallitessa otettu synkronoitu oluthuikka tai kahvilusikoiden kilinä. Hermostunut, värisevä henkäys mikrofoniin kuivissa sukujuhlallisuuksissa. Yksin tanssiminen like (and when) nobody’s watching.

Ohjaaja Saara Turunen on kertonut idean näytelmälle syntyneen ukomailla vietettyjen vuosien jälkeen Suomeen palatessa aiheutuneesta kultturishokista. Kuitenkaan kyse ei ole ylemmyydentuntoisesta kuplasta lähtevästä, ”tavalliseen suomalaiseen” kohdistuvasta naurusta, vaan teoksen naurattavuus ja sitä kautta koskettavuus ovat suurelta osin juuri sen jaetussa, kollektiivisessa kokemuksessa – yhdessä ja itselleen nauramisessa. Näytelmän ensimmäinen repliikki on Turusen omasta muistikirjasta: ”Haluaisin olla tavallinen, siis ihan vain normaali ihminen.” Samasta syystä josta tunnistamme itsemme Finnish Nightmares sarjakuvista, samaistumme Tavallisuuden aaveen painajaisiin: Huomion keskipisteenä oleminen, ruotsin puhuminen julkisesti, tv:n sulkeminen illallisen ajaksi tai liian korkeassa sävelasteikossa kulkeva koulun yhteislaulu.  Teoksessa on kuitenkin vahvasti mukana myös tavallisuuden normeja kyseenalaistava aspekti. ”Joillain on valtaa sanoa, mikä on tavallista. Tavalliseksi itsensä määrittelevä ihminen tulee usein samalla määritelleeksi sen, ketkä ovat niitä erikoisia, tavallisuuden ulkopuolelle jääviä. Kysymys liittyy usein kansallisuuteen, ihonväriin ja sukupuoleen”, Turunen sanoo.

Elina Knihtilän, Pyry Nikkilän, Anna-Sofia Tuomisen, Ylermi Rajamaan ja Antti Heikkisen vähäeleisessä lakonisuudessaan loistavan ja vaikuttavan näyttelijäntyön rinnalla puvustus, lavastus, valot sekä äänisuunnittelu ovat yhtälaisen tärkeissä ja kantavissa rooleissa. Eric Satien Gnossiennen ja Shostakovichin valssin soidessa luuppina taustalla huonosti istuvat vaatteet, polyesterpaidan läpi nöpöttävät nännit, rapist glasses, hiirenharmaat spedeloaferit, haaroista roikkuvat valkoiset sukkahousut, uskomattoman ilmeikkäät lintunaamiot, pöytä jonka alle paeta nöyryytystä, tv johon upota ja tapetti johon sulautua maalaavat lavalle kauniin, harmonisen ja koskettavan, beigen, harmaan ja vaaleanpunaisen sävyissä aaltoilevan kokonaisuuden.

Beigen turvallisesta tavallisuudesta poikkeavat värit edustavat näytelmässä kiehtovaa, uhkaavaa, eksoottista, röyhkeää, kadehdittavaa, elämästä nauttivaa ja vierasta toiseutta. Siinä missä päähahmot rinnastuvat harmaavarpusiin, saa muusta maasta saapunut päähänsä kirkkaankeltaisen papukaijan naamion. Punaisena puolestaan hehkuvat itsevarmuutta ja intohimoa huutavat flamencotanssijoiden asut sekä karismaattisen, fantasioihin saapuvan Ison pahan suden kita. Kukkeimmilleen värijuhla puhkeaa kuoleman koittaessa, vainajaa kunnioittaen ja lämmöllä muisten.

Turunen on käyttänyt Tavallisuuden aaveessa kiehtovalla tavalla lintuja kuvastamaan niin fyysistä kuin henkistäkin kansallisuutta. Kuten osuvasti juuri auenneen Ateneumin Von Wright veljesten näyttelyn yhteydessä kirjoitettiin, Taistelevat metsot -maalaus ”on suomalaisille osa kansallista kuvastoa, kuin tapettia. Kaikki ovat joskus nähneet sen jossain.” Patsastelevien, ylevien suurmiesmuotouvien sijaan suomalaiset ovat samaistuneet lintuihin. Näyttämöllä linnut heijastuvat niin seinälle kuin tv-ruudultakin. Läpi näytelmän leijailevat höyhenet ovat keveydestään huolimatta verestä raskaita. Eräässä intensiivisessä ja tarkoituksella inhoittavassaa kohtauksista puukko viiltää väkivaltaisesti auki mekkoon puetun tyynyn, josta höyhenet purskahtavat ulos. Itsenäisyyspäivänä, sinivalkoisten kynttilöiden loisteessa ikkunan ulkopuolella sataa hiljaista höyhenlumisadetta, samalla kun olohuoneen tv:ssä sotilaat ja sotakoneet vyöryvät ruudulle.

Erityisen ajankohtaisen teoksesta tekee siinä käsitelty, julkisessa keskustelussakin viimeaikoina pinnalla ollut myrkyllinen maskulinisuus sekä ennakkoluuloisuuden, rasismin ja natsismin normalisointi. Samalla Turunen kyseenalaistaa tunnistamiemme kansallisten tarinoiden miehisyyden: ”(A)ina kun ajattelin suomalaisuutta, ensimmäisenä mieleeni tulevat suolla hiihtävä mies, ojaa kaivava mies tai juoksuhaudassa ryömivä mies. Ja jos ajattelen suomalaista taiteilijaa niin eteeni piirtyvät tupakkaa polttava mies, ryyppäävä mies tai paskaa heittävä mies. Miksi Suomen ajatteleminen ei tuo mieleeni yhtäkään naista?” Puhumaton miehisyyden myytti välittyy osuvan kipeästi ihan hieman vaivaannuttavan liian kovakouraisessa isän ja pojan välisessä selkään taputtelussa.  Näytelmässä beigejen setämiesten joukko nostaa keskelle olohuonetta lipputankoon paskaiset kalsarinsa, kohottaa kätensä natsitervehdykseen ja kyseenalaistettaessa mansplainaa tiensä ulos tilanteesta voittajina. Miehisen trauman ja seksuaalisen patoutuman räjähtäessä väkivaltaisena purkauksena, samainen setämiesten joukko on valmiina auttamaan tilanteen maton alle lakaisussa. Heitä närkästyttää kultaisia lastenvaunuja työntävä, muusta maasta tullut, röyhkeän värikäs siipeilijä. Muumaalainen suljetaan ulkopuolelle. Hän pyytää ”Please let me in”, anelee ja lopulta turhautumisen puuskassa kiroaa – jolloin harmaavarpunen on hänet tuomitseva, nöyryyttävä ja alentava.

Näytelmän nimen aave viittaa kenties johonkin häilyvään, määrittelemättömään tai katoavaan, toistaalta johonkin pelottavaan, turhauttavaan tai vieraaseen. Aave saattaa olla jotakin menneisyydestä kummittelemaan saapuvaa. Toisaalta mikäli aaveen kanssa pääsee sopuun, voi vihdoin saavuttaa rauhan. Kliseiden, menneisyyden traumojen, jäykkien normien ja stereotypioiden kierrätystä välttämällä sekä asiat ääneen sanomalla luodaan uutta kuvastoa – kenties ja toivottavasti uutta, samaistuttavaa kollektiivista kokemusta – samalla oman beigeytensä ja sen monet sävyt hyväksyen.

25066556105_066aefa332_z

Q-teatteri / Tunturikatu 16

Esityksiä Marraskuun 18. päivään asti

Liput

 

Lähteet:

http://tavallisuudenaave.blogspot.fi/

Saarinen, Jussi; https://www.aamulehti.fi/kulttuuri/miksi-suomalainen-haluaa-sulautua-tapettiin-tata-pohtii-saara-turusen-ylistetty-teatteriesitys-23820463/

https://www.q-teatteri.fi : Press-kuvapankki

Frilander, Aino; https://www.hs.fi/kulttuuri/art-2000005422877.html

 

Mainokset

I feel like I know her but sometimes my arms bend back

francesca_woodman_untitled

 

Suomen Valokuvataiteen Museossa vielä tämän viikonlopun ajan nähtävät Francesca Woodmanin valokuvat lumoavat, haastavat, pakenevat, vaivaavat ja koskettavat.  Omakuvien ja henkilökohtaisen brändirakennuksen aikakautena potretin ja performanssin välimaastossa liikkuvat Woodmanin valokuvat tuntuvat erityisen ajankohtaisilta ja tärkeiltä. Kuvissaan Woodman rinnastaa kehonsa usein ympäröivään tilaan, kommunikoi sen kautta ja sulautuu siihen, luoden mestarillisia, ajattomia ja kauniita näkyjä, joissa on jotain salaista ja määritelmiä pakenevaa. Tieto siitä, kuinka Woodman päätti elämänsä 22-vuotiaana hyppäämällä rakennuksen ikkunasta, luo katsomiskokemukseen oman aavemaisuutensa, mutta ei lopulta määritä tai vähennä sitä paloa, joka Woodmanin kuvissa elää.

Pääasiassa 70-luvulla otetuissa kuvissa on kiehtovaa ajattomuutta (muistilehtiööni olen näyttelyssä kirjoittanut ”aika mindfuck”). Woodman tunsi taidehistorian, joka myös näkyy hänen töissään mm. viittauksina surrealismiin. Valokuvien ohella pyörivässä videoteoskokoelmassa nähdään kameran kautta Antiikin veistoksia ja kädettömiä torsoja tutkivan Woodmanin katse. Karyatidi (luonnos Temppeli-projektia varten)-kuvasarjassa hän muuttaa naismallinsa arkkitehtonisiksi koristepylväiksi. Valokuvissa, joissa Woodman ei ole kokonaan alasti, hän on usein pukeutunut vintage-vaatteisiin tai -asusteisiin, tietoisesti korostaen menneiden vuosikymmenten vaikutelmaa. Woodman konkreettisesti venytti ja vääristi kuvien aikaa myös käyttämänsä valotuksen avulla; Kuvien hahmot ovat usein tarkoituksellisen epäselviä, sulautuen ympäristöönsä tai kadoten kuin ilmaan. Sosiaalisen median neliömuotoisten filtterien kontekstiin aseteltuna Woodmanin käyttämä pieni koko ja kuvamuoto tuntuvat puolestaan hämmentävän tutulta. Omakuvan sekä peilautumisen teemoja jatkavat näyttelysaliin teosten rinnalle ripustetut patinoituneet peilit.

Woodmanin kuvien tilat ja hahmot ovat kuin muistoja tai välähdyksiä rinnakkaisesta todellisuudesta. Taustana kuvissa on eräänlainen epätila, kulissinomainen ympäristö, hylätty huone, johon kuvaaja-kuvattava asettuu. Kameran rinnalla Woodmanin oma keho on hänen työvälineensä, ilmaisun muotonsa ja kuviensa kohde – materiaali jota nipistää, pistää, riiputtaa, paljastaa ja pukea. Hän makaa huoneiden pölyssä, sulautuu repeilevään tapettiin, ryömii pimeästä oviukosta, painautuu vasten lasiseinämiä. Hijaista mustaa avoinna huutavat suut ja olkapäistään kivuliaan näköisiin asentoihin taipuneet käsivarret muodostavat jännitteisiä linjoja ja käsittämättömän kauniita, vangittuja hetkiä.

Tukholman Moderna museetissa alunperin nähty ja kuratoitu näyttely on nimeltään On Being An AngelEnkelinä olemisesta. Mistään kiiltokuvaenkelikuvastosta ei missään nimessä kuitenkaan ole kyse. Kirjaimellisen, puhtoisen suojeluskuvaston sijaan enkelin käsite välittyy ristiriitaisempana ja henkilökohtaisempana. Taipuneiden käsivarsien tai pölyyn painautuneen alastoman kyynärvarren antama vaikutelma on lähempänä siiven tynkää. Kuvassa From Angel Series valkeat siipimäiset kangaspalat lepattavat varaston katossa kuin lihakoukkuihin ripustettuna. Woodmanin ovenraameista riippuva alaston keho rinnastuu kiehtovalla tavalla ristiinnaulitun Kristuksen ja toisaalta riivatun, seiniä pitkin kiipeilevän demonilapsen hahmoihin. Hän on kuin hylätyn huoneen seinälle naulattu langennut enkelihahmo. Kuvissa on kaunista ja kiehtovaa rumuutta, kipua ja epämiellyttävyyttä muttei mitään melodramaattista tai kärsivää. Hahmo niissä on aktiivinen toimija, kehoaan käyttävä, kehollaan ilmaiseva, kameraan katsova ja kameraa hallitseva.

Woodman ei pyyhkiytynyt maailmasta – Hän jätti lähtemättömän jäljen. Ennen kuolemaansa hän kirjoitti: “My life at this point is like very old coffee-cup sediment and I would rather die young leaving various accomplishments, some work, my friendship with you, and some other artifacts intact, instead of pell-mell erasing all of these delicate things.” ∗)

francesca_woodman_self-deceit

 

Kuvat: Untitled, Rome, Italy, 1977–78 & Self-deceit #1, Rome, Italy, 1978 © George and Betty Woodman / via

∗) Huffington Post: ”The Late Photographer Francesca Woodman Used Ghosts To Tell Her Story”

 

I don’t want to survive, I want to live

IMG_20170403_192957.jpg

Charlotta Östlundin yksityisnäyttely Joutomaan säkeitä päättyi eilen MUU Galleriassa, ja toivottavasti mahdollisimman moni teistä ehti sen nähdä. Ei vain siksi, että tällä tekstillä (täpärästi mutta totaalisen myöhässä) olisi edelleen merkitystä, vaan koska näyttely oli niin hyvä.

Kokonaisuus rakentui jalustoille asetelluista hiljaisista esineistä: oksista, korsista, terälehdillä päällystetyistä lohkareista, juurikossa kimaltavista muovihelmistä sekä toisiinsa yhdistyvistä ja muuksi muuttuvista kasvinosista. Östlundin tekniikka on vaikuttava, miltei käsittämätön. Liitokset ovat niin taidokkaita, niin huomaamattomia, niin herkkiä ja kevyitä, että katsojan oli mentävä lähelle, vielä lähemmäs, ja lopulta peräännytävä siinä pelossa, että väärä henkäys romahduttaisi kaiken. Hennot varret seisoivat nurinniskoin ja vaikuttivat pysyvän pystyssä silkalla akrobaatti-alkemistin tahdonvoimalla.

Östlundin teosten nimet (mm. Emoalus, Tähdenlento, Taikasauva, Nahanluonti, Oksa optimistin puutarhasta) korostivat niiden tarinallisuutta ja ohjasivat voimakkaasti assosiaatioita. Näyttely – ei vähiten nimensä puolesta – toi myös vahvasti mieleen Kaurismäen elokuvien koruttoman, vähäeleisen ja koskettavan kauneuden. Näyttelyn koiranputkien saattoi kuvitella olevan lähtöisin siitä samasta kivikosta, josta Mies vailla menneisyyttä -elokuvan (2002) sideharsokasvoinen M löytyy henkitoreissaan. Kuten Kaurismäen hahmot, Östlund puhuu hiljaisen tarkkailun kohteiksi nostetuista kappaleista. Joutomaiden kukat muistuttavat siitä harkitusta, herkästä surumielisyydestä ja lempeästä, rujosta inhimillisyydestä, joka elokuvien laitakaupunkien hahmoista välittyy. Vastoinkäymisistä, huono-onnisuudesta ja yksinäisyydestä huolimatta he nousevat pystyyn henkisistä tai fyysisitä katuojistaan, pitävät kiinni ihmisyydestään, arvokkuudestaan ja omanarvontunteestaan, sekä antavat vähästään. Peter von Baghin sanoin, vaatimattomuudesta tai kurjuudesta huolimatta he herättävät arvonantoa, vaikka eivät mitää hyvyyden mannekiineja olekaan.*

Kuten Kaurismäen nostalgian läpikyllästämät elokuvat, viittaavat Östlundin teokset moneen suuntaan, hauraisiin muistoihin ja henkiseen omaisuuteemme. Kuin autiolle saarelle haaksirikkoutunut, joka yrittää pitää kiinni tutuista merkityksistä, perinteestään ja minuudestaan koristelemalla palmun joulukuuseksi – tai rakentamalla kuolleista korsista ja hennoista kukinnoista himmelin, kuten Östlund on tehnyt. Samankaltaisella huolellisuudella, määrätietoisuudella ja hellyydellä kuvittelen muistinsa menettäneen M:n istuttavan joutomaan karulle rantapientareelle perunan, tai Laitakaupungin valoissa (2006) Koistisen asettelevan rinkeleitä lautaselle, ennen treffejään naisen kanssa, joka on hänet pettävä.

IMG_20170403_193137

Mikäli tunteikkaat Östlundin teokset pyrkivät avoimesti luomaan eri tahoille laajenevia assosiaatioketjuja kertoen näin jotain tunnistettavaa elämästä, tuntuu Sinne galleriassa nähtävä Inka Bellin Synchronicity-näyttely lähestyvän maailmaa melkeinpä vastakkaisella strategialla. Abstraktista taidegrafiikasta ja installaatioista koostuvasta näyttelystä ihmiskädenjälki on tarkoituksellisesti häivytetty, minimoitu ja digitalisoitu. Näyttelyteksti luo teoksille narratiivisen taustan: Kaukaisen tulevaisuuden, josta ihmissuku on täysin kadonnut. Jäljelle jäänyt synteettinen tekoäly liikkuu, tutkii ja havannoi ihmisen maisemaan jättämiä jälkiä. ”Sen visuaaliset havainnot ovat persoonattomia ja nostalgiasta vapaita.” Kuin vastakohtana Östlundin teoksille, Bell on nimennyt työnsä rationaalisen toteavasti järjestysnumeroiduiksi Variaabeleiksi.

Pixarin WALL-E -dystopia-animaatio (2008) kertoo maapallolle yksin jääneestä siivousrobotista ihmiskunnan hylättyä saastuneen planeettamme. Suuri osa elokuvan alkupuoliskoa seuraa yksinäisen robotin työntekoa, ilman dialogia, puhetta saati tunnistettavia sanoja. Voin kuvitella tuon mekaanisen monologin ja keinoälyn suorittamien havaintojen piirtyvän epäorgaanisen suodattimen läpi Bellin teoksiin. Näyttelyn tematiikan juuriksi Bell onkin maininnut mm. teiteiskirjallisuuden ja infografiikan.

Etäännyttävyydestään huolimatta silmäni alkoivat pian etsiä minimalistisista mutta harmonisista kuvioista koodeja, kieltä ja kosketuspintaa. En kyennyt hyväksymään teoksia puhtaasti nollien ja ykkösten muodostamana, hiljaisena, merkityksistä tyhjänä, tyhjässä, ihmistenjälkeisessä, yksinäisessä maailmassa vaeltavana informaationa. Myös WALL-E ilmaisi lopulta kiikarisilmillään enemmän ihmisyyttä kuin yksikään elokuvan loppupuolella kohdattu paisunut ihminen.

Onneksi koin myös Bellin vihjaavan, että moinen jääräpäisyys on täysin hyväksyttyä. Näyttelyn nimi ”Synchronicity” viittaa psykoanalyytikko Carl Jungin teoriaan merkitsevistä yhteensattumista, joissa kaksi näennäisesti toisiinsa liittymätöntä asiaa tapahtuu rinnakkain, saaden näin symbolisia ja kokijalleen merkityksellisiä sisältöjä. Kuten WALL-E:ssä, kaikkien todennäköisyyksien vastaisesti, päähahmo kohtaa toisen robotin. Kohtaamisen myötä tyhjässä, tuhoutuneessa maailmassa, toivon symboliksi nousee taimi. Tuo kasvin alku on lopulta merkki, jonka myötä ihmiskunta voisi palata jälleen maapallolle. Puolestaan Miehelle vailla menneisyyttä kasvava taimi oli merkki luottavaisesta uskosta tulevaan, mutta myös juurtumisesta, paikkansa ja itsensä löytämisestä. Östlundin kasvit muistuttivat tuosta samasta luottavaisuudesta, omaehtoisesta juurtumisesta annettuun tilaan. Siihen oma tarinoihin, nostalgiaan, optimismiin, tunteikkuuteen taipuvainen ihmismieleni haluaa Bellinkin tulevaisuuskuvassa uskoa; Uskoa – ellei ihmisten paluuseen – niin vähintään kahden robotin merkitykselliseen kohtaamiseen tyhjässä maisemassa.

Sitä voisi kutsua joutomaan säkeiksi.

Ehkä jopa rakkaudeksi.

IMG_20170403_193449

Inka Bell / Synchronicity / Sinne galleria / 17.3. – 16.4.

 

* Lähde: von Bagh, Peter: Aki Kaurismäki, WSOY 2006

Roses are red / Violets are blue / Plants and trees and flowers are nice / And these exhibitions, too

palm

 

Helsinki Contemporary

Kati Immonen

FLORA

10.2.-5.3.2017

 

Immosen vesiväriteokset kommentoivat tapaamme kohdata luonto sekä yrityksestämme hallita ja ymmärtää sitä – “muovata korvesta kaunis”. Maalauksissa kilpailevat inhimillinen järjestelyn ja kontrollin halu sekä rakennettu ja rönsyilevä orgaanisuus. Kuvissa maanläheiset, suomalaisen metsän elementit yhdistyvät japanilaiseen estetiikkaan (Mieleen tuli tämä MUSLAn mökki-ikebana postaus), nostalgiaan ja jopa kitschiin. Immosen teoksissa, kuten kesäpäivissäkin, viehätys on usein pienissä yksityiskohdissa: Risukossa nautituissa termarikahveissa, asfaltin poksahtelussa ja aurinkotuolissa istumisessa sateella.

Lokal

OI SUOMI, KATSO

Mm. Aimo Katajamäki, Riikka Latva-Somppi, Nikolai Balabin

15.1.-19.2.2017

 

Lokalin uusin ryhmänäyttely on samalla taideteollisen alan kuvataiteilijoiden Taiteilijat O ry:n 10-vuotis juhlanäyttely.  Mukana on kahdeksan tekijää eri medioin ja materiaalein. Erityisesti Aimo Katajamäen puupölleihin veistetyt, sympaattiset ja makaaberitkin hahmot nousevat kirjaimellisesti jalustoillaan näyttelykokonaisuudesta. Puukollaveistetyn näköinen ei hänen teostensa tapauksessa tarkoita rujoa, vaan eläin-, sarjakuva- ja myyttisissä hahmoissa on uskomatonta tarkkuutta ja siroutta. Kädenjälki on vivahteikas mutta kiinnostavan viimeistelemätön, ja luonnollinen puun pinta on jätetty pääosaan akryylimaalin, musteen ja lehtikullan rinnalle. Batman-hahmo ei todellakaan ole mikään kiillotettu Yön ritari, vaan se hymyilyttävä Adam West -versio.

Galleria Kalleria

Ville Vuorenmaa

T-PAITA POMPEIJISSA

3.-24.2.2017

 

Näyttelyn aasinsilta kasvikunta-aiheen alle on jokseenkin hatara, mutta mm. nahistunut kurkku, omenakello, muovitulppaani, kaaoksen läpi kajastava vihreämpi nurmi ja Hedelmäpommi-cd sieltä löytyy. ”Masentunut kukka” teoksen jäähyväisviesti päättyy sanoihin: “Flower power is ancient history”. Vaikuttavien, omaelämänkerrallisten kuvien pääosassa ovat anteeksipyyntö ja anteeksianto, hyväksyntä, syyllisyys, armo, häpeä sekä hyväksynnän menettämisen pelko.

Sain idean kävellessäni Pompeijin raunioilla. Näin erään toisen, itselleni tuntemattoman, turistin yllä t-paidan, jonka rintamuksen printissä oli tragikoominen piirretty kuva. Piirros sijoittui vuoteen 79 jaa. Kuvassa Vesuvius -tulivuori pyysi tuhoamaltaan Pompeijin vielä savuavalta kaupungilta anteeksi. Vesuvius puhui kuvassa englantia ja hänen puhekuplassaan oli vain yksi sana, ”Sorry…”.

T-paita Pompeijissa -teoksia nähtiin ensimmäistä kertaa hieman toisenlaisessa muodossa Turun B-galleriassa marraskuussa 2016.

Tukholman Suomen kulttuuri-instituutti

TOWER OF PRESENCE

Laura Väinölä & Karoliina Hellberg

10. helmikuuta – 8. maaliskuuta 2017

 

Laura Väinölä (mm. Vuoden nuori muotoilija 2016 ja mastermind Flora & Laura kukkakonseptin takana) sekä Karoliina Hellberg (jonka maalauksia on tässäkin blogissa häpeilemättömästi fanitettu jo useampaan otteeseen) ovat luoneet yhteistyönä Finladsinstitutetin galleriaan tilallisen henkilökuvan. Kaiken taustalla on kuvitteellinen, arvoituksellinen hahmo, jonka persoonaa, historiaa ja mielenmaisemaa jokainen kukka-asetelma, maalaus, ruukku, raottuva verho sekä korkea paperipino heijastavat. Paljon jää salaisuudeksi, mutta hänen lempituoksunsa saattaa  olla kielo tai kloori. Moniaistiseen teokseen äänimaiseman on luonut Matti Ahopelto ja valosuunnittelun Kristian Palmu. Näyttely on osa Tukholman designviikkoa.

TM galleria

Tamara Piilola

FLORA

1.2.2017 — 19.2.2017

 

Näyttely koostuu suurikokoisista kasviaiheisista öljymaalauksista, joissa trooppinen runsaus hehkuu väreinä ja muotoina. Piilola itse kuvailee kasvustojaan luonnossa esiintyviksi vyöryiksi.  Helsingin tasaisen harmauden keskellä maalausten valon, varjon, värin ja pinnan värähtely valavat toivoa, ja mieli lentääkin maisemiin kevyesti kuin “We’re dreaming” (2017)  teoksen joenpenkalle laskeutuneet kankaat. Lehväaiheiden keskellä on helppo haaveilla suuntaavansa äkkilähtölennolla sinne missä palmu kasvaa (tai edes nauttivansa gin toniccia jossakin trendikkäässä Pinterest-kodissa).

TM galleriasta poistuessa on hyvä mahdollisuus napata pala kasvikuntaa mukaansa poikkeamalla naapurissa sijaitsevaan Wild things kukkakauppaan. Pelkistetyt, luonnollisen vapaasti sidotut, viikottain ja sesonkien mukaan vaihtuvat kukkakimput, sekä pieni valikoima mm. kaktuksia, ovat raikkaan tervetullut tuulahdus yleensä kovin jumahtaneen tunkkaisen kukkakauppatarjonnan rinnalle.

Omistautumista osoittaakseni tehtäköön vielä tiettäväksi, että tämä teksti kirjoitettiin suurimmaksi osaksi Talvipuutarhan palmujen alla.

Kuva: Tamara Piilola; ”Infinite” (yksityiskohta), 2016