oona bee

Tässä blogissa mutustellaan vähemmän ja enemmän ajankohtaisia teoksia, niiden välisiä mielleyhtymiä, sekä kuljetaan kahvia läikytellen aasinsiltoja pitkin elokuvasta ja näyttelystä toiseen.

”Ah”, she cried, ”you look so cool. You always look so cool.”

Melkein tasan vuosi sitten Emma Ainalan maalauksen merenneidot ja Simone de Beauvoir kävivät vuoropuhelua tässä blogissa. Nyt on Ainalan ensimmäisen yksityisnäyttelyn teosten, itseni ja Kultahatun vuoro heijastella muunmuassa viattomuuden, bailauksen ja kaipauksen teemoja.

Helsinki Contemporaryn vuoden 2014 ryhmänäyttelyssä nähdyt Ainalan teokset hehkuvat yhä vedenväreissä tuoreina mielessä. Heleitä turkooseja syventäneistä barokin tummista sävyistä, metsänvihreästä ja ruosteenpunaisesta ollaan nyt nähtävässä ”Sensual World” näyttelyssä siirrytty entistä enemmän rokokoo-pastelleihin ja muovisen, kitschillä flirttailevan pinkin puolelle. Kerubit, muoviruusut ja timantit tuovat hyvällä tavalla ihan vähän oksennusta suuhun. Sokerihuuruissa kasvot vääristyvät ja jalokivisilmät kimaltavat himmeinä, kyseenalaistaen oman tyhjyytensä. Muoviset matkamuistosimpukat, delfiinit, Neitsyt Mariat, joutsenet ja kermakakut levittäytyvät installaatioina maalausten raameista näyttelysaleihin. Ainalan tyylissä ei karsita ja enemmän on todellakin enemmän. Maalatessaan hän luottaa intuitioon, tunteeseen, aistimukseen sekä näkyihinsä, jotka irrationaalisina, välähdyksenomaisina, toisinaan miltei valmiina kuvina hän siirtää kankaalle. Tuloksena on teosten omintakeinen, vaikuttava, ristiriitainen, jännitteinen sekä usein surumielinen ja määrittelemätön tunnelma.

Ricci

”Ricci” (2016)

Näennäisen suloinen tyttöestetiikka on teoksissa yhä läsnä. Kaulasta riippuvat korututit ja jin/jang -logot palauttavat itse kunkin nostalgisen ysäriviattomuuden aikaan. Viattomuus, siihen kaipuu ja huoli sen puolesta nousevat esiin useassa Ainalan uusista töistä. Frida Kahlon kipeistä omakuvista muistuttavassa ”Gut Feelingissa” (2015) taiteilijan omakuvanakin näyttäytyvä äitihahmo kantaa kohdussaan peuraa, ”Supernovassa” (2015) hän hoivaa vastasyntynyttä merenneitoa ja ”Snow White Lies” (2015) teoksessa kantaa huolta metsäneläiminä syliin pyrkivistä poikasistaan. Viattomuuden laitamilla odottaa jokin pahaenteinen ja uhkaava. Ajassamme, jossa vihapuhe, möyhääminen ja kiusaaminen ovat arkipäivää, olo on välillä niin turhautunut, että haluaisi nostaa kädet ilmaan. Niin toiveikkaan ”I have a dream” (2016) teoksen koristellut hippihahmot kukkia hiuksissaan tekevätkin. Toisaalta hurmoksellisessa eleessä on mukana se hippiliikkeen naiivin, romanttisen, viattoman ja utopistisen uskon mahdottomuus – ikäänkuin itselle ja lapsilleen kertoma valkoinen valhe (tai kupla), että hyvä voittaa.

Stars

”Too Many Stars And Not Enough Sky” (2016)

Toinen näyttelyn pääteemoista on aikakautemme sekä Ainalan ja itseni kaltaisille Y-sukupolven edustajien harteille laskettu itsen epätoivoinenkin etsintä. Eksistentiaaliset kriisit ja minuuden törmäykset ilmenevät – kuten Ainala itse kuvailee – identiteettikreisibailauksena, jonka jälkiseurauksena jää kalvaamaan tyhjyyden tunne. Vahvimmin tämä välittyy teoksessa ”Too many stars and not enough sky” (2016), joka näyttäytyy eräänlaisena sisarteoksena edellisen näyttelyn ”Farewell To Mermaids (Polttarit)” (2014) maalauksen kanssa. Siinä missä merenneidot huokuivat tyttökulttuurin yhteenkuuluvuutta, jaettuja salaisuuksia ja voimaa, ovat uudemman teoksen hahmot kasvaneet erilleen, tuoden esiin tyttökulttuurin pimeämmän puolen. Enkelinsiivet ja eläinnaamarit tuovat viattomuuden vaikutelman sijaan mieleen Snapchat-filtterin kyllästämän elämän. Siinä elämässä on kateutta, kilpailua, mustamaalausta, itsekkyyttä ja kaksinaamaisuutta. Sylissä puristetun pörröisen Gizmo-hahmon tavoin oikeanlaista polttoainetta saatuaan suloinen muuttuu hirviömäiseksi. Kaksi hahmoista on jo poissa pelistä (en voi olla kuulematta ”Mean girls” elokuvan ”You can’t sit with us” repliikkiä päässäni). Suosittujen ja luusereiden keskellä Ainalan omakuvanakin nähtävä hahmo näyttäytyy eräänlaisena sovittelijana tai näkijänä, asettautumatta kuitenkaan ilmiön ylä- tai ulkopuolelle.

galleria

”Spirited Away” (2016) galleriatilassa

Näkeviä silmiä on näyttelyn teoksissa monia. Ne leijuvat teoksien taivailla vahtivina tai surevina, ne väreilevät hahmojen kasvoilta ja ne tuijottavat kaikennäkevyyden, tiedon taikka tietoisuuden merkkeinä hahmojen otsilta ja kämmeniltä. Toisaalta monessa teoksessa hahmojen silmät on suljettu tai peitetty.

Etenkin ”Spirited Away” teoksen äärellä mieleen palaavat eräät kirjallisuuden kuuluisat silmät:

But above the gray land and the spasms of bleak dust which drift endlessly over it, you perceive, after a moment, the eyes of Doctor T. J. Eckleburg. The eyes of Doctor T. J. Eckleburg are blue and gigantic – their irises are one yard high. They look out of no face, but, instead, from a pair of enormous yellow spectacles which pass over a nonexistent nose. (…) his eyes, dimmed a little by many paintless days, under sun and rain, brood on over the solemn dumping ground.

F. Scott Fitzgeraldin teoksessa ”The Great Gatsby” (suom. Kultahattu; 1926) kuvaillut, Tuhkalaakson laitamilla mainostaulussa tuijottavat silmät on aikojen saatossa tulkittu niin Jumalan, Jumalan kuoleman, kaptalismin kuin ihmistä kalvavan syyllisyydenkin symboleina. ”Kultahatun” tarina itsessään on kuva amerikkalaisen unelman, ikuisen nuoruuden ja rakkauden tavoittelusta, menetetyn kaipuusta sekä rahan, juhlinnan, pinnallisuuden ja turhamaisuuden varjostamasta sukupolvesta. Tuo kuvaus puolestaan ei ole kovin kaukana niistä sanoista, joilla milleniaaleihinkin viitataan.

Ainalan maalauksen kasvoton silmäpari on tyhjä ja kylmä. Ihmisten kasvot on peitetty hiuksilla tai aseteltu seisomaan niskoillaan kuin kukkavaasi. He ovat muuttuneet ornamenteiksi ornamenttien rinnalle, jotka ryöppyävät maalauksessa koukeroisena, päälleliimatun oloisena tapettikuviona. Disneyn iloiset sinilinnut kiskovat irvokkaasti jo romahtaneita hahmoja jaloilleen, kuin ylläpitääkseen suloista julkisivua. ”There Is A Light That Never Goes Out” (2015) maalauksen taivaalla nähdään puolestaan surumielinen, kyynelehtivä silmäpari, jonka katseen alla, villien lupiinien ympäröimänä matka on onnettomasti katkennut. Hahmot ovat kuin unessa, jumiutuneet päämäärättömästi ”ei minnekään”. Tai kenties teoksen hahmot ovat sittenkin yrittäneet pakoon. He ovat individualismin, itsekkyyden ja pinnallisuuden ajassa etsieet yhteisöllisyyttä, merkityksellisyyttä, uutta henkisyyttä, mutta ovat halvaantuneet, pökertyneet tai luovuttaneet matkalla sinne.

There Is A Light That Never Goes Out

”There Is A Light That Never Goes Out” (2015)

Näyttelyn kierrettyäni, juuri ennen lähtöä, huomasin hakeutuvani vielä kerran ”I Have A Dream” teoksen hippihahmojen eteen. Teoksen nimi voisikin hyvin olla ”I Want To Believe”. Edes lentävä lautanen ei tuntuisi kuvassa kovin kummalliselta.

***

Emma Ainalan ”Sensual World” nähtävissä Helsinki Contemporaryssa vielä tämän viikon lauantaihin asti.

Teoskuvat via

Otsikon lauseen parkaisi huoleton, kohtalokas Daisy kirjassa ”The Great Gatsby”.

Pahan kukat

heikki_marila

Turussa Wäinö Aaltosen museolla kukat ovat puhutelleet nyt vuoden aikana kahdesti. Eivät kuitenkaan sievyydellään, vaan saattaen synkkiin ajatuksiin.

Ensin oli Heikki Marilan ”Kukkia ja perkeleitä” (12.6.–6.9.2015). Näyttelyn perkeleinä näyttäytyivät aluksi taiteilijan rujot omakuvat sekä huoneenkorkuiset, apokalyptiset, vertasuihkuavat ja groteskit kohtaukset. Manailun tavoin niissä oli voimannäyttöä ja repivyyttä. Noiden kuvien rinnalla Marilan voitokkaat kukkamaalaukset, värikkäät asetelmat ja kauniit kuvat tuntuivat aluksi kovin harmittomilta. Mitä lähemmäs niitä astui, sitä enemmän niistä kuitenkin paljastui. Aiheellaan 1600-luvun alankomaalaista, syboliikaltaan voimakasta maalaustraditiota tapailleista kukka-asetelmista löytyi niiden kuollut luonto.

Marilan paksulla maalikerroksella kankaalle kuin veistettyjen maalausten lihallisuus oli herkullista ja samalla luotaantyöntävää. Houkutteleva, miellyttävä, inhottava ja vastenmielinen sekoittuivat. Kuten Marilan töissä yleisemminkin, niissä oli kiehtovaa kahtijakoisuutta. Banaali oli ylevöitetty ja ylevöitetty oli riisuttu. Kukkamaalausten iso koko lisäsi niiden vaikuttavuutta sekä muistutti vanitas- ja memento mori -maalausperinteen mukaisesti ihmisyyden, yltäkylläisyyden ja turhamaisuuden rappioituneisuudesta.

Alkusilmäykseltä viattomien kukkien sekä hehkuvien hedelmäröykkiöiden seasta silmä alkoi poimia niistä tihkuvan, kiiltävän, ruskean mädän ja mustan, myrkyllisen homeen. Kuviteltu hedelmäisen makea tuoksu muuttui kitkeräksi ja härskiksi. Näyttelytekstissä mainittiin vuosisatojen takainen, kreikankielinen termi ”miasma” – orgaanisesta, mätänevästä aineksesta uskotun nouseva, kulkutauteja aiheuttava myrkyllinen höyry. Maalausten edessä mieleen palasi aikoinaan ”The Cook, The Thief, His Wife & Her Lover” (Greenway, 1989) elokuvan sieluun herättämä löyhkä. Tarinan tapahtumat sijoittuvat gourmet-ravintolaan, jossa pröystäilevyyden, julmuuden ja teennäsyyden keskellä rakastavaiset pyritselevät pakoon väkivaltaa ja tyranniaa. Sivistys, vaatimattomuus ja lempeys kuristuvat sadismin, sikailun ja röyhkeyden keskellä. Tarpeekseen saanut Vaimo ja hänen Rakastajansa kohtaavat salaa mätänevän lihan ympäröimänä, Varkaan nenän alla ja suopean Kokin avustuksella. Ravintolan nimi ”La Hollandaisé”, kuten myös sen seinällä riippuva Frans Halsin maalaus, yhdistivät maantieteellisesti elokuvan Marilan teosten viittausten kanssa. Elokuvassa on maalauksellista, sisuskaluja kuristavaa kauneutta sekä väkivaltaa ja vastenmielisyyttä, joiden mädänneisyys jättäisi lohduttomaksi, ellei loppukohtauksen katharttinen kosto muttaisi sitä herkulliseksi. Tuo ajatus tuntui Marilan kukkien edessä lohdulliselta.

Tällä hetkellä WAMissa nähtävät kukat ovat Saara Ektrömin käsialaa. Kuten Marilankin teoksissa, kontrastit ovat vahvasti läsnä, kun kaunis, sileä, haalean hempeä, kuollut, epämiellyttävä ja pimeä yhdistyvät. Myös Ektsrömin töiden juuret ovat Marilan kukkien tapaan vahvasti keskieurooppalaisessa nature morte -asetelmatraditiossa. Valokuvaformaatti, verrattuna lihalliseen maaliin, tuntuu aluksi viileän steriililtä. Tunnelman painostavuus hiipii kuitenkin pian sisuksiin asti. Teoksissa on pahaenteistä, kylmää kauneutta ja niiden pysähtyneisyyden taustalla häilyy uhka. Seinänkorkuisen petolinnun katse on samalla salaperäinen ja riisuva – syyllistäväkin? Rikospaikkavalokuvista muistuttavissa, salamavalon pysäyttämissä kohtauksissa risukasasta pilkottavat hiukset puistattavat.

Ekströmin kuvien teemoiksi on mainittu kasvu ja maatuminen, muodonmuutokset ja mutaatiot. Itselleni näyttelyn nimi ”Alkemia” viittaa ihmisen tavoitteeseen muuttaa luontoa mieleisekseen, puuttua sen alkuperäiseen olotilaan ja tehdä siitä rahanarvoinen ja kuolematon. Näyttelyssä kukat ovat yksi materia muiden joukossa, jotka muuttavat muotoaan, tavoitellen (alkemistin tahdosta) jotakin toista olotilaa. Vaaseista nouseviin astelemiin voi mitei kuvitella mystikkotiedemiehen pipetit ja kuplivat letkut. Taikurin hattua muistuttavasta maljakosta kohoaa kaunista kasvustoa. ”Resignation and success” (2014) teoksessa alkemistisen koe vaikuttaa epäonnistuneen ja sen kukat ovat nuukahtaneet lyijynraskaina. Viereisessä salissa orgaaninen, muotoutuva aines on vangittu kuin korumaisiksi objekteiksi. Kuvat jalokivimäisistä mineraaleista rinnallaan sieniä, kukkia ja lonkeroita saa pelkäämään, että alkemisti – jumalankaltaisuutte tavoitteleva, turhamainen ihminen – on onnistunut tavoitteessaan.

Pimeään saliin sijoitettu äänimaisema – suriseva raatokärpänen – palauttaa korvakäytävää pitkin nenään miasman. Sienet ja hiukset luovat epämiellyttävyyden, lian ja kuoleman ulottuvuuden ja yhdistyvät mielessäni Marilan hedelmistä tihkuvaan mätään. Tunnelma on hetkittäin jopa klaustrofobinen. Ekströmin kirkas, kirurginterävä ote kuitenkin hypnotisoi pysymään paikallaan, erityisesti ”Tailor” (2016) videoteoksen edessä. Teoksessa kangas muuntuu ihmisen käsissä määrätietoisesti kaavaluonnoksesta valmiiksi puvuksi. Räätäli ja arkkitehti sekoittuvat mielessäni ja mallinuken päällä lepäävä valmis kuori muistuttaa rakennuksen fasadia (pulujen sijaan sillä istuvat undulaatit). Päätön mallinukke tekee siitä tyhjän kuoren. Teos kierrättää kuvamateriaalia Ekströmin aiemmasta ”Man before a Mirror” (2011) videoteoksesta, pohjautuen dadaistiseen tekstiin, jossa ihminen tulee peilin edessä tietoiseksi itsestään ja omasta turhamaisuudestaan.

Ja tuo ahne turhamaisuus on se ihmisyyden mätä, riivaava perkele.

breeding

Saara Ekström: ”Alkemia” / 5.2-24.4.2016 / Wäinö Aaltosen museo, Turku

Kuvat: Heikki Marila: ”Kukat XXIX” (2010) / Saara Ekström: ”Breeding” (2010)

Emeraldville dreamin’

darkgarden

Ihmeemaa Ozissa” (1939) Dorothyn lennätti seepiasävyisestä Kansasista Technicolour-sävyiseen Smaragdikaupunkiin raivoava tornado. Itse käytin raitiovaunua. Mutta kontrasti, saapuessani harmaan Helsingin keskustan läpi HAM Gallerian ensimmäiseen tumman smaragdinvihreään huoneeseen ja Karoliina Hellbergin näyttelyyn, oli samankaltainen.

Näyttely kantaa nimeä ”VILLE”. Ranskankielen kaupungista muistuttava sana, sekä Hellbergin ja Jaakko Uodin näyttelyn rinnalle kirjoittama teksti ohjailevat ajatukset välittömästi johonkin toiseen kaupunkiin, maahan, todellisuuteen, paikkaan. Se paikka on kuuma ja kumma. Siellä on vuoria ja palmuja, hylättyjä taloja ja pyöreitä huoneita. Paikka tuntuu tutulta ja vieraalta. Hellbergin omien sanojen mukaan siinä on jälkiä matkoista Espanjaan ja Ranskaan. Kuitenkin silkan värikylläisen riemuloman sijaan tunnelma kuvissa vaihtelee yöntummasta odottavaan ja salaperäisestä dramaattiseen. Helsingin Sanomien jutussa Aino Frilander kuvailee tunnelmaa osuvasti tyyneksi ennen myrskyä.

Gallerian maalatut seinät toistavat maalausten sävyjä syventäen kokemusta. Normaalisti julkisten tilojen esteettinen mörkö, punainen palosammutin, hehkuu nyt viereisen maalauksen punaisten yksityiskohtien rinnalla oivaltavasti. Toisaalla pienissä kehyksissä palaa talo. Vaikka maalausten paikan ”henkilö herää aamulla toistamiinsa sanoihin ja on herättänyt itsensä epämukavasta unesta tarkoituksella”, liikun katsojana edelleen kuin unessa. Perspektiivi väreilee, eloton muuttuu elolliseksi. Huoneiden seinillä riippuvat maalaukset muuttuvat ikkunoiksi tai ehkä peileiksi. Silmä sukeltaa maisemaan maisemassa, oviaukon pimeyteen taikka lintuaiheiseen mattoon kuin Susanna Majurin valokuvien uima-altaisiin.

Teokset lainaavat toisiltaan ja keskustelevat keskenään, jälleen kuin unen logiikalla taikka syventäen kohtausta alitajunnan kerroksia alaspäin. Aiheet toistuvat, kertautuvat, kujeilevat ja muistuttavat itsestään teoksesta toiseen. Gallerian seinälle omiin kehyksiinsä ripustettu naisen muotokuva löytyy myös toisen maalauksen huoneen seinältä, kuin kuvaan vangittu kummitus ja tarinan kulkua ohjaileva hahmo. Hellberg onkin nimittänyt Kuvataideakatemia lopputyössään samankaltaisia merkkejä esteettisiksi haamuiksi, eräänlaisiksi muistijäljiksi. Merkityksellistä painoa on myös lumpeilla, jotka toistuvat niin omina teoksinaan, freskoina maalausten huoneiden katoissa sekä Lasismin kanssa yhteistyönä tuotetuissa, galleriatilassa vinoilla sementtipylväillä lepäävissä lasipalloissa. Ozin Ilkeän Noidan kristallipallo näytti siihen katsojalle, mitä tämä halusi – Hellbergin pallot puolestaan heijastavat kaikki samaa näkyä, kenties samaa lammenvihreää muistoa tai toistuvaa painajaista. Epävarmaksi jää, onko agathachristietunnelmaisessa ”Uima-allas”-teoksessa makaava hahmo hukkunut vai lomaeuforiassa sukelteleva nautiskelija.

Dorothy palasi lopulta kotiin kopauttamalla rubiinikänkiään yhteen. Itse olisin viihtynyt lämpimässä, smaragdinvihreässä unessani kauemminkin. Erityisesti ”Kolme huonetta”-teoksessa kuvattua harmaata talvimaisemaa katsoessa mieleni teki lähinnä upota pääedellä maalauksen avomesta oviaukosta hohtavaan rinnakkaistodellisuuteen.

Itsepetoksen makuisesti toistelin:

There’s no place like home.

There’s no place like home.

firewater

Karoliina Hellberg : VILLE / HAM Galleria 16.1-28.2.2016

Kuvat: ”Dark garden” (2015), ”Fire and water

 

Musiikkia, muusia ja meat is murder : haastattelussa Hanna Perälä

Hanna-Perala-Youre-so-fine-iso

Muistelen tavanneeni Hannan ensimmäistä kertaa noin 15 vuotta sitten erään skeittitapahtuman jatkoilla. Pelattiin pullonpyöritystä ja puhuttiin varmaan pojista. Tällä kertaa tapaamme kahvin, levysoittimen ja LP-hyllyllisen ääressä puhuaksemme musiikista ja taiteesta. Pyydän Hannaa valitsemaan levyn, joka toisi nuoruusajat mieleen. Soimaan lähtee Black Flagin ”Damaged”.

Miksi?

Tässä on nostalgiaa. Tää on yksi niistä monista levyistä, jotka on ollu nuoruudessa semmoisia merkkipaaluja tai mihin on pärähtänyt silloin. Tää tuntui jotenkin niin erilaiselta, niin kiukkuiselta, että se jäi kiinnostamaan. Black Flag tuntui erilaiselta myös muuhun punkkiin verrattuna mitä oli kuunnellu siihen aikaan.

Paljon varhaisista musiikkimuistoista on ehtinyt jo unohtua. Sitä varten on onneksi Hannan lapsuuden paras ystävä, joka muistaa yhä elävästi, kun Take That hajosi. Tyttöjoukko piti kriisikokouksen ja kerääntyi yhteen repiäkseen kaikki kuvansa bändistä. Surukulkueessa jokaisen lyhtypylvään kohdalla toistettiin Gary Barlow’n lehdistötilaisuudessa lausumat sanat: ”And then we’re not anymore”. Hautausmaana toimi läheinen metsä, johon kuvasilppu lopuksi ripoteltiin. Kiitos, Karin.
Sitten tapahtui The Doors ja Hannan rock’n’roll herääminen.

Kerrohan lisää.

Me oltiin Sveitsissä käymässä, miun siellä asuvan tädin kaveri oli käyny Amerikassa ja oltiin saatu toivoa cd:eitä tuliaisiksi. Miun sisko oli pyytänyt Doorsia, oliskohan ollu ”Waiting for the sunin”. Mie muistan, kun se levy lähti soimaan… Se oli semmoinen Populäärimusiikkia vittulajänkältä kokemus, kun se huone käy siinä pyörimään ympäri! En ollu ikinä kuullut mitään niin hyvää, mitään vastaavaa, ja mie pärähin ihan totaalisesti. Sisko ei kyllä sen jälkeen sitä levyä nähnyt.

Ultimate poikabändi!

Todellakin. Silloin Lappeenrannassa muut kuunteli enempi Backstreet boysia sun muuta. Mie en edes tienny, että Doors oli mikään iso bändi, ja sit kerran menin yhden kaverin kaverin luokse käymään ja sillä oli Doorsin paita! Miullakin oli koko huone vuorattu kaikella Doors-kamalla, kaikella mitä sain käsiini, koska Suosikissa sitä ei silloin hirveesti ollut. Ihan perus tyttöfanitusta.

Piirsitkö ikinä fanikuvia, joita siihen aikaan läheteltiin idoleille ja esim. Suosikkiin?

En lähettänyt ikinä, mutta piirsin miun huoneen seinään seinänkokosena Jim Morrisonin! Suoraan seinään ja hiilellä muistaakseni. Äiti antoi luvan.

Lappeenrannassa vaikutti tuohon aikaan aktiiviinen punk-skene. Sillä on varmastikin ollu vaikutuksensa siihen suuntaan, mihin ihmisinä lähdettiin.

Miusta tuntuu, että punk pelasti miun elämän, kyllä, ihan täysin. Olis helposti voinu käydä kyllä ihan toisin. Tuntuu kohtalon sanelemalta, että päätyi just niiden ystävien piiriin, joiden kanssa on aikansa viettänyt. Musiikki on kyllä määrittäny miun identiteetin, miun elämäntyylin, kaiken. Ystävät ja sen miten aikansa käyttää. Miehenikin tapasin sitä kautta. Lisäksi poliittinen aktiivisuus ja kantaaottavuus on tullut sieltä punkin kautta, myös taiteeseeni. Se kiukkuisuus on kuitenkin yksi suurimpia inspiraationlähteitä. En osaa erottaa niitä kahta asiaa toisistaan. Joku joskus kysyi, että kuinka kauan oon maalannut… Mie en koe, että se olis semmoinen juttu, johon olisin varsinaisesti ikinä ryhtynyt, koska oon aina maalannut. Se on samalla tavalla iso osa identiteettiä. Ei ole vaihtoehtoja, että maalaanko vai en maalaa.

Tai kuuntelenko musiikkia vai enkö kuuntele.

Niin, tai syönkö ruokaa vai enkö syö.

Tässä vaiheessa levylautaselle laskeutuu Vånna Inget, joka on kuulemma viihtynyt soittimessa viimeaikoina paljon. Kiinnostavia bändejä ja uusia tuttavuuksia löytyy kaikenaikaa levykokoelman kasvaessa Lack-hyllyyn. Toisaalta Hannan autionsaaren artistit, The Smiths, Nick Cave, Bad Brains, The Cure ja Patti Smith, ovat kulkeneet hänen mukanaan vuodesta toiseen, ensirakastumisesta lähtien.

Omat vanhempani altistivat miuta jo kohtuvaiheessa Tom Waitsille, joka onkin seurannu sitten tärkeänä artistina mukana tähän päivään asti. Soititko sie omalle lapsellesi raskausaikana jotain musiikkia?

Joo, miulla on sellanen vauvan playlist, ootahan kun lunttaan: Tuomari Nurmio, Neil Young, Tehosekotin, Howlin Wolf, The Smiths, Nick Cave ja Dead Moon. Oon lukenut, että vauvat, jotka kuulee musiikkia, tunnistaa ne biisit sitten synnyttyään, ja musiikin kautta on sitten helpompi rauhoittaa niitä tutun elementin kautta. Halusin antaa niitä turvallisia elementtejä, koska musiikki on niin iso osa omaakin elämää.

Siun teoksia oli pari vuotta sitten mukana Flow festivaaleilla. Millainen kokemus se oli?

Ystäväni, joka oli rakentamassa backstageja, kysyi, että haluaisiko tehdä sinne taidetta. Tietenkin lähdin innoissani mukaan. Nick Cavehän oli silloin siellä, ja kysyin, että meneekö myös Nick Caven huoneeseen. Vastaus oli, että kyllä menee. Puolisydänkohtaushan siinä tuli! Varsinkin koska kyseessä oli juuri Nick Cave, yksi miun muusistani. Usein kun mie maalaan kuuntelen työhuoneella nimenomaan Cavea, kahdeksan kertaa kymmenestä. Oli tosi hullua ja haasteellista. Sain kuitenkin maalattua. Vein ne taulut sinne, myös THE Nick Cave taulun – joka oli vain hänelle tehty, johon hänen silmänsä saattaa osua ja joka on suurin asia mitä tulisin ikinä saavuttamaan – niin lopulta stylistien laittaessa huoneita se maalaus päätyikin sitten eri huoneeseen. Ehkä hän kuitenkin näki sen. Tupakkaa siellä kyseisen maalauksen huoneessa oli kai ainakin polteltu, eli Nick Caven tupakan savu on sitä ainakin saattanut koskettaa.
Hieroin sitten varuiksi taulua itteäni vasten.
No eeen hieronut.

No kuitenkin hieroit.

No tottakai.

Mainitsit musiikinkuuntelun työhuoneella. Kaipaatko maalatessa ikinä hiljaisuutta vai onko tärkeää, että taustalla soi musiikki?

Yleensä on joku visio kun lähtee maalaamaan, joku ajatus siinä takana, joka kuljettaa sitä koko prosessia, ja kyllä miulla aina on siihen visioon sopiva musiikki. Useasti siihen sopii Nick Cave, toisinaan taas ei yhtään. Paljon tulee kuunneltua myös punkkia. Mutta siinä suhteessa miten miun maalaustyyli, tai oma staili, on ehkä muuttunut, niin se musa siellä taustalla ei oo sit kuiteskaan juurikaan vaihtunut.

”WWWorld” yksityisnäyttelyssäsi kuultiin taustalla Olli Saarnin tekemä äänimaisema. Oliko alusta asti selvää, että halusit musiikkia maalaustesi rinnalle?

Idea pyytää Ollia mukaan tuli alunperin Weera Brownilta, joka teki näyttelyn konsepti- ja tilasuunnittelun, Olli oli hänen tuttujaan. Miun mielestä se oli ihan mahtava idea. Kävin Ollin sivuilla kuuntelemassa sen biisejä, ja ne sopi tosi hyvin siihen kokonaisuuteen. Miun mielestä siitä kokemuksesta tuli sitä kautta kolmiulotteisempi. Näyttely pohjautui paljon tosi-tv maailmaan, ja Olli teki myös semmoisen spessupätkän, johon oli napsittu pätkiä Cheatersistä ja muista sarjoista. Keskusteltiin keskenämme ja hän oli tosi kiinnostunut miun visiosta, ja pystyi itsekin sitten seisomaan meidän näyttelyn idean takana. Paljon samoja ajatuksia löytyi kyllä.

Siun töitä on nähty bäkkäreillä, sisutusprojekteissa ja mainoksissa. Onko jotain villejä ideoita tai toiveita, mihin hauaisit vielä taidettasi näkyville?

Onhan kaikki tuommoiset projektit ja promo mukavaa, ja toisaalta omat taiteelliset tavoitteet ja haaveet on sitten aikalailla eri asia. Miun haave on tehdä semmosta taidetta, minkä ihmiset kokee vahvasti. Että se ei olis vain kaunista koristetta seinillä, et tämäpä sopis tänne, vaan haaveni on, että joku tulee miun näyttelyyn ja sanoo, että hyi helvetti. Miun mielestä taiteen tehtävä, samoin kuin musiikin, on herättää tunteita. Samoin kuin musassa on sellasta, mitä haluaa kuunnella vaan kuuntelemisen vuoksi, viihdykkeenä, toki on ihanaa, että on myös esteettisesti kauniita asioita. Mutta jos mie tekisin musaa niin se olis poliittista ja jollakintapaa kantaaottavaa.

Jos siun maalaukset olisi musiikkia niin millaista se olisi?

Vaikea määrittää, mut kyl mie toivoisin [miettii]… Se ei varmastikaan uppoais ihan kaikkiin. Joku joskus sanoi, että jos tekee musiikkia tai tekee taidetta tai tekee mitä vaan, niin se on kuitenkin pohjimmiltaan aina samaa. Mie en osaa selittää tätä järkevin sanoin, enkä kyllä osaa sanoa mitä musaa se olis. Mutta varmasti marginaalista ja tietyllä tapaa in-your-face kamaa.

Mikä on unohtumattomin keikkamuistosi?

Unohtumattomin on varmasti Patti Smith, kun näin hänet ekaa kertaa Ruotsissa. Sen ihmisen koko presenssi on jotenkin niin vaikuttava, sen ei tarvitse avata edes suuta, kun tuntee, että on jonkun suuruuden seurassa. Toisaalta on ollut semmoisia punkkikeikkoja, joissa on ollut kyllä yhtälailla sen saman suuren äärellä. Se varmasti tulee semmoisen yhteisöllisyyden tunteen kautta, sen energian.

Viimeiseksi levyksi valikoituu The Smithsin ”Meat is murder”. Myspace-ajoilta mieleen palaa valokuva, jossa Hanna painaa hartaana sydäntänsä vasten Morrisseyn keikkalippua.

Muistan kuinka se kuva oli miusta jotenkin ihan äärettömän kaunis silloin.

Ah, se keikka, se nyt oli ihan älytöntä. Sama viimeksi Morrisseyn keikalla [Finlandia-talossa], mie itkin siellä puolet keikasta. Se on kuitenkin miun suurin idoli maailmassa. Oltiin miun hyvän ystävän kanssa siellä katsomassa, joka on yhtä iso Smiths fani kuin itse. Tottakai rynnättiin heti sinne eturiviin, niin että Morrissey oli ihan siinä, niin lähellä et sitä olisi voinu koskettaa. Tieto siitä, että toinen kärsii syöpää, vetää kuitenkin keikan ja laulaa ”Asleepin”… Se oli kyllä ihan hullun päräyttävä kokemus. On kyllä tosi onnekasta, että on päässyt näkemään niitä suurimpia idoleitaan, joita ei ois voinut kuvitellakaan näkevänsä – bändejä on perustettu uudelleen ja niin edelleen. The Doors tosin jäi näkemättä. Mutta Dead Moon onneksi tulee nyt Suomeen!

Dead Moonin keikalla nähään siis!

Siellä nähtiin.

Maalaus: Hanna Perälä, ”You’re so fine” (2014) / Kuvaaja: Unto Rautio

Juttu on aiemmin julkaistu Tabulaland Art Zinen toisessa numerossa (9/2015)

Seuraa

Get every new post delivered to your Inbox.