oona bee

Tässä blogissa tarkastellaan vähemmän ja enemmän ajankohtaisia teoksia, niiden välisiä mielleyhtymiä, sekä kuljetaan aasinsiltoja pitkin näyttelystä ja näytöksestä toiseen.

Tag: Han Solo

Timantit on ikuisia

1439691968004

Hannaleena Heiska: Shadows and Stardust // Helsinki Contemporary 7.8.-30.8.2015

EDITin postauksessa Hannaleena Heiskan uusin yksityisnäyttely Helsinki Contemporaryssa sai vastaparin True Detectivin hiilentummasta tunnelmasta. Omat mielleyhtymäni lensivät kuitenkin kauemmas – far, far away.

Tekijän aiemmista töistä tuttu kerroksellnen, utuinen ja kirkas maalustyyli on vaihtunut uusissa piirroksissa armottomaan hiilenmustan sekä valkoisen kontrastiin. Heiskan omien sanojen mukaan hiili on hänelle orgaaninen aines, jonka kautta tavoitella jotakin ääretöntä ja pakaduttavaa. Paperille mustatut ja väriä poistamalla muodostetut kuvat on osa ripustettu gallerian seinälle folionhohtoisella teipillä ja nauloilla. Kuvien reunat ovat rosoiset ja vinoonleikatut (joka tuottaa jotenkin sairasta nautintoa minulle, joka lapsesta lähtien olen vihannut askartelun vaatimaa suoraa viivaa pitkin leikkaamista). Paperin valkoisiin reunoihin on levinnyt hiilipölyä.

Heiskalle tyypillinen melankolisuus ja mystiikka ovat kuvissa edelleen läsnä. Edellisen yksityisnäyttelyn sateen keskellä neonvaloina hohtaneesta Blade Runnerin maailmasta ollaan siirrytty yhä kauemmas karuun pimeään, maailman laidalle. Museum-kuvien kaleidoskooppikasvot, uhkaavana vartioivat kivi-ihmiset ja pimeydessä leijuvat, groteskit torsot ovat pahaenteisiä. Jäävuorten varjot ovat raskaita, ja tähtipölyyn usein liitettävistä muovisista unelmista ja kimaltavasta keijutaiasta ollaan kuvissa hyvin kaukana. Ranskalaisen tähtitieteilijä Camille Flammarionin inspiroima mandalamainen muraali piparitähtineen ja kuunsirppeineen tuo kuitenkin toivoa ja tasapainoa. Flammarionin tavoin Heiskaa ovat kiehtoneet ajatukset ikuisuudesta, sielunvaelluksesta ja kuolemanjälkeisyydestä. Pimeyden keskellä valkoisina hohtavat observatoriot seisovat yksinäisinä, kohottaen katseena ja tähyten maailmakaikkeutta. Heiska itse kuvailee niitä moderneiksi katedraaleiksi. Vaikka piirrosten rakennuksilla on kuulemma esikuvansa ympäri maailmaa, niiden ulkomuodossa on jotakin unenomaista ja kohtalokasta…

…kuitenkin myös jotain ystävällistä ja tuttua.
Star Wars -fanilapsuuden eläneenä ja 2000-luvun episodien eeppiseen teflonmaisuuteen pettyneenä olen ottanut kovin innolla vastaan tulevan Tähtien sota -elokuvan hiljattain julkaistut teaseripätkät. Päällimmäisenä iloa on tuonut – sen lisäksi, että Harrison Ford on mukana Han Solon roolissa – se, että suurellisista tietokone-efekteistä ja digimässäilystä näytettäisiin olevan siirrytty jälleen lähemmäs 70-luvun alkuperäisten elokuvien estetiikkaa. Animoiduista hahmoista, kiiltävästä kromista ja valtavista halleista on palattu kauko-ohjattaviin droideihin, hiekkapölyyn, kolhiutuneeseen muoviin ja ahtaisiin aluksen käytäviin. Mielessäni Heiskan valkoiset puoliympyrät sekä avaruuteen tähyävät ikkunat muuttuvat hiekasta kohoaviksi Kapinallisten vastineiksi Imperiumin Kuolemantähdelle. Hopeinen folioteippi puolestaan tuo mieleen lapsuuden avaruusleikit.

Toisinaan vähemmän todellakin on enemmän. Ajan puserruksessa klassikot (kuten Tähtien sota ja Ziggy Tähtipöly) kestävät aikaa ja hiilestä syntyy timanttia – ja ne timantit on ikuisia-a-aa.

Kuva: Hannaleena Heiska, Sarjasta Observatories XX (2015)

Dystopiaunii riippumatossa eli kesäfestarin pimeämpi puoli

mirel

Sideways 12.-13.6.2015, Helsinki

Teurastamolla viimeviikonloppuna tapahtunut Sideways festivaaliuutukainen oli onnellinen ja onnistunut. Ilakoinnista, isoista kansainvälisistä nimistä ja auringosta huolimatta parhaat kiksit itselleni tulivat kuitenkin festarin kotoisalta ja pimeältä puolelta.

Lasten hautausmaan musiikki vei veneessään tummiin vesiin. Mielen ja muistojen pimeitä sopukoita kaiveleva hautausmaan kansa ripotteli mustissa univormuissaan kepeitä multia olkapäillemme. Mustilla jätesäkeillä vuorattu lava imi valon. Kalpean Kristiinan taivaaseen luodut silmät loistivat hämärästä ja herkkä ääni vaikeroi. Silti olo oli jotenkin lämmin ja pörröinen. Vähän kuin katsoisi Saksikäsi Edwardia.
Piru mainittiin.

Kaunis ja synkkä saarnaajatar Mirel Wagner valloitti olemuksellaan kirkkolaivaa muistuttavan Teurastamon hallin, pakottaen tungettelevan auringonpaisteen ovien ulkopuolelle. Bluesia, tuutulaulua ja nickcavemaisia tummia tarinoita yhdistelevät kappaleet veivät mukanaan, samalla kun lavalla palava läsnäolo ja sinisamettinen ääni naulasivat paikoilleen.
Voi äiti, voi isä mainittiin.

Stigmoja käsissä viilensi festivaaliolut, Tähtiportin pöristessä jossakin taustalla. Päiväkirjaklubilla teini-iän tragediat, sielujen haavat ja noloimmat tunnustukset pääsivät päivänvaloon päiväkirjojen synkimmiltä sivuilta. Kari-Pekka Kyrö mainittiin.

Pimeyden sithlordina lavalle astui Peperi T, oikeana kätenään avaruuden yliolento. Jos Jaakko Eino Kalevin ja Matthew E. Whiten festivaaliolomuodot muistuttivat valkeaa vapahtajaa, oli Paperi T kuin tuon saman hahmon veren, viinin ja sydänsurujen tahrima pimeä puolisko. Mutta kuten Tähtien sodassakin, hyvä voittaa aina, ja pimeyden kaavun alta paljastui ihan vain ihminen – Han Solo, joka tahtoo olla vähän paha, mutta pohjimmiltaan on kuitenkin aika ihana. Alvar Aalto, Kristiina Halkola, Stevie Nicks, Bruce, Beefheart ja moni muu mainittiin.

Ensi vuonna uudestaan. Järjestäjän omana haaveena ovat kuulemma PJ Harvey ja Descendents. Praise the devil, kyllä kiitos!

Otsikon lainaus festivaalilla myös ihanasti synkistelleen Kesän kappaleesta ”Tuuli kääntyy”.

SidewaysAlempi kuva: Alisa J.