oona bee

Tässä blogissa tarkastellaan vähemmän ja enemmän ajankohtaisia teoksia, niiden välisiä mielleyhtymiä, sekä kuljetaan aasinsiltoja pitkin näyttelystä ja näytöksestä toiseen.

Tag: Aki Kaurismäki

I don’t want to survive, I want to live

IMG_20170403_192957.jpg

Charlotta Östlundin yksityisnäyttely Joutomaan säkeitä päättyi eilen MUU Galleriassa, ja toivottavasti mahdollisimman moni teistä ehti sen nähdä. Ei vain siksi, että tällä tekstillä (täpärästi mutta totaalisen myöhässä) olisi edelleen merkitystä, vaan koska näyttely oli niin hyvä.

Kokonaisuus rakentui jalustoille asetelluista hiljaisista esineistä: oksista, korsista, terälehdillä päällystetyistä lohkareista, juurikossa kimaltavista muovihelmistä sekä toisiinsa yhdistyvistä ja muuksi muuttuvista kasvinosista. Östlundin tekniikka on vaikuttava, miltei käsittämätön. Liitokset ovat niin taidokkaita, niin huomaamattomia, niin herkkiä ja kevyitä, että katsojan oli mentävä lähelle, vielä lähemmäs, ja lopulta peräännytävä siinä pelossa, että väärä henkäys romahduttaisi kaiken. Hennot varret seisoivat nurinniskoin ja vaikuttivat pysyvän pystyssä silkalla akrobaatti-alkemistin tahdonvoimalla.

Östlundin teosten nimet (mm. Emoalus, Tähdenlento, Taikasauva, Nahanluonti, Oksa optimistin puutarhasta) korostivat niiden tarinallisuutta ja ohjasivat voimakkaasti assosiaatioita. Näyttely – ei vähiten nimensä puolesta – toi myös vahvasti mieleen Kaurismäen elokuvien koruttoman, vähäeleisen ja koskettavan kauneuden. Näyttelyn koiranputkien saattoi kuvitella olevan lähtöisin siitä samasta kivikosta, josta Mies vailla menneisyyttä -elokuvan (2002) sideharsokasvoinen M löytyy henkitoreissaan. Kuten Kaurismäen hahmot, Östlund puhuu hiljaisen tarkkailun kohteiksi nostetuista kappaleista. Joutomaiden kukat muistuttavat siitä harkitusta, herkästä surumielisyydestä ja lempeästä, rujosta inhimillisyydestä, joka elokuvien laitakaupunkien hahmoista välittyy. Vastoinkäymisistä, huono-onnisuudesta ja yksinäisyydestä huolimatta he nousevat pystyyn henkisistä tai fyysisitä katuojistaan, pitävät kiinni ihmisyydestään, arvokkuudestaan ja omanarvontunteestaan, sekä antavat vähästään. Peter von Baghin sanoin, vaatimattomuudesta tai kurjuudesta huolimatta he herättävät arvonantoa, vaikka eivät mitää hyvyyden mannekiineja olekaan.*

Kuten Kaurismäen nostalgian läpikyllästämät elokuvat, viittaavat Östlundin teokset moneen suuntaan, hauraisiin muistoihin ja henkiseen omaisuuteemme. Kuin autiolle saarelle haaksirikkoutunut, joka yrittää pitää kiinni tutuista merkityksistä, perinteestään ja minuudestaan koristelemalla palmun joulukuuseksi – tai rakentamalla kuolleista korsista ja hennoista kukinnoista himmelin, kuten Östlund on tehnyt. Samankaltaisella huolellisuudella, määrätietoisuudella ja hellyydellä kuvittelen muistinsa menettäneen M:n istuttavan joutomaan karulle rantapientareelle perunan, tai Laitakaupungin valoissa (2006) Koistisen asettelevan rinkeleitä lautaselle, ennen treffejään naisen kanssa, joka on hänet pettävä.

IMG_20170403_193137

Mikäli tunteikkaat Östlundin teokset pyrkivät avoimesti luomaan eri tahoille laajenevia assosiaatioketjuja kertoen näin jotain tunnistettavaa elämästä, tuntuu Sinne galleriassa nähtävä Inka Bellin Synchronicity-näyttely lähestyvän maailmaa melkeinpä vastakkaisella strategialla. Abstraktista taidegrafiikasta ja installaatioista koostuvasta näyttelystä ihmiskädenjälki on tarkoituksellisesti häivytetty, minimoitu ja digitalisoitu. Näyttelyteksti luo teoksille narratiivisen taustan: Kaukaisen tulevaisuuden, josta ihmissuku on täysin kadonnut. Jäljelle jäänyt synteettinen tekoäly liikkuu, tutkii ja havannoi ihmisen maisemaan jättämiä jälkiä. ”Sen visuaaliset havainnot ovat persoonattomia ja nostalgiasta vapaita.” Kuin vastakohtana Östlundin teoksille, Bell on nimennyt työnsä rationaalisen toteavasti järjestysnumeroiduiksi Variaabeleiksi.

Pixarin WALL-E -dystopia-animaatio (2008) kertoo maapallolle yksin jääneestä siivousrobotista ihmiskunnan hylättyä saastuneen planeettamme. Suuri osa elokuvan alkupuoliskoa seuraa yksinäisen robotin työntekoa, ilman dialogia, puhetta saati tunnistettavia sanoja. Voin kuvitella tuon mekaanisen monologin ja keinoälyn suorittamien havaintojen piirtyvän epäorgaanisen suodattimen läpi Bellin teoksiin. Näyttelyn tematiikan juuriksi Bell onkin maininnut mm. teiteiskirjallisuuden ja infografiikan.

Etäännyttävyydestään huolimatta silmäni alkoivat pian etsiä minimalistisista mutta harmonisista kuvioista koodeja, kieltä ja kosketuspintaa. En kyennyt hyväksymään teoksia puhtaasti nollien ja ykkösten muodostamana, hiljaisena, merkityksistä tyhjänä, tyhjässä, ihmistenjälkeisessä, yksinäisessä maailmassa vaeltavana informaationa. Myös WALL-E ilmaisi lopulta kiikarisilmillään enemmän ihmisyyttä kuin yksikään elokuvan loppupuolella kohdattu paisunut ihminen.

Onneksi koin myös Bellin vihjaavan, että moinen jääräpäisyys on täysin hyväksyttyä. Näyttelyn nimi ”Synchronicity” viittaa psykoanalyytikko Carl Jungin teoriaan merkitsevistä yhteensattumista, joissa kaksi näennäisesti toisiinsa liittymätöntä asiaa tapahtuu rinnakkain, saaden näin symbolisia ja kokijalleen merkityksellisiä sisältöjä. Kuten WALL-E:ssä, kaikkien todennäköisyyksien vastaisesti, päähahmo kohtaa toisen robotin. Kohtaamisen myötä tyhjässä, tuhoutuneessa maailmassa, toivon symboliksi nousee taimi. Tuo kasvin alku on lopulta merkki, jonka myötä ihmiskunta voisi palata jälleen maapallolle. Puolestaan Miehelle vailla menneisyyttä kasvava taimi oli merkki luottavaisesta uskosta tulevaan, mutta myös juurtumisesta, paikkansa ja itsensä löytämisestä. Östlundin kasvit muistuttivat tuosta samasta luottavaisuudesta, omaehtoisesta juurtumisesta annettuun tilaan. Siihen oma tarinoihin, nostalgiaan, optimismiin, tunteikkuuteen taipuvainen ihmismieleni haluaa Bellinkin tulevaisuuskuvassa uskoa; Uskoa – ellei ihmisten paluuseen – niin vähintään kahden robotin merkitykselliseen kohtaamiseen tyhjässä maisemassa.

Sitä voisi kutsua joutomaan säkeiksi.

Ehkä jopa rakkaudeksi.

IMG_20170403_193449

Inka Bell / Synchronicity / Sinne galleria / 17.3. – 16.4.

 

* Lähde: von Bagh, Peter: Aki Kaurismäki, WSOY 2006

Lihaa ja puuta

ham

Aki Kaurismäen elokuvassa ”Hamlet liikemaailmassa” (1987) Pirkka-Pekka Peteliuksen esittämä päähenkilö marssii keittiöön ja näkee jotakin pysäyttävää. ”Kinkkua… anna minä”, hän sanoo ja leikkaa ahnaasti paksun siivun. Koska katsoin elokuvaa aikoinaan englanninkielisen yleisön seassa, alareunassa juoksi tekstitys: ”Ham… let me”. Tajunta räjähti siinä hetkessä.

HAM on jälleen ajankohtainen Helsingin Taidemuseon uusittuaan nimensä ja avatessaan remontin jälkeen ovensa jälleen yleisölle. Tipoitellen julkaistu museon uusi ilme on antanut odottaa paljon. Taivaansinisiä karkkiraitoja, hidastettuja popcorneja, tulikärpäsiä pimeydessä, tyylikästä turkoosia ja lupauksia pursuava kirjainyhdistelmä H, A, M (joka aluksi ärsytti, mutta jolle olen nyt jo lämmennyt)… Nettisivut ovat olleet kaikenkaikkiaan miellyttävät, kiinnostusta herättävät ja tätä päivää.

Kysymys mielessä kuuluikin: tarjoaako uusi museo myös kinkkua tuon kauniin ihon alle?

Kyllä tarjosi. Yli 60 tonnia tarkalleenottaen.

Museon johtaja Maija Tanninen-Mattilan sanoin HAMin pyrkimyksenä on olla muista erottuva, kokemuksia tarjoava matalan kynnyksen museo. Uudet tilat rakentuvatkin maksulliseen ja kaikille (esimeriksi elokuvateatterikävijöille) avoimeen  maksuttomaan puoleen. Taiteen katsomisen välineiksi, näyttelyvierailun työkaluiksi taikka ihan vain huvin vuoksi aulassa on tarjolla näkökulmalappusia niin kiireisille, tunteellisille, treffeillä oleville, lapsekkaille, ärsyyntyneille kuin krapulaisille museokävijöille – Simppeli ja ihan hauska idea mielestäni.

Tennispalatsin alakerrassa Kluuvin Galleria on saanut uuden elämän HAM-kulmana, jonka ensimmäisenä näyttelynä nähdään Ilona Valkosen ideoima anarkistinen kukkakauppa ja kävijöille avoin ”levähdyskeidas”. ”Vieno Motors: How to prepare 1.0”:n vierailevina kukkavastaanottajina nähdään niin koreografi, DJ, köysi- kuin performanssitaiteilijoitakin. Ylös museon liukuportaita johdattaa katosta riippuva Kai Kavenin ”Unidentified Hanging Object”. Elokuvateattereiden popcorninrasvan yhä leijuessa nenään, museo eräänlaisena teesinään lupaa taiteesta popcornia aivoille. Edelleen maksuttomassa yläkerran galleriatilassa nähdään poimintoja ”helsinkiläisten omasta taidekokoelmasta”. Reija Meriläisen videoteos-installaatio ”En garde” materialisoi odotuksen ja osuman välisen jännitteen. Kulman takana IC-98 duon ”Jälkinäytöksen” vaikuttavat, animoidut lyijykynäpiirrokset maalaavat synkkiä, hypnoottisia, dystooppisia uhkakuvia (Jos kourassasi on näkökulmalappu krapulaolotilaan, en suosittele suuntaamaan näiden teosten eteen.)

Maksullisen puolen aloittaa Taidesalongin merkkivuosinäyttely, johon on koottu sata gallerian kautta kulkenutta teosta, edustaen kukin oman aikansa omintakeisinta maalaustaidetta sadan vuoden ajalta. Värien käyttö on ollut Taidesalongin keskeisiä linjoja alusta alkaen, ja näyttelyssä nähdäänkin teoksia taiteilijoilta Tyko Sallisesta Rafael Wardiin. Naistaitelijoiden määrä ilahduttaa erityisesti.

Ylöspäin kapeiden portaiden nousussa entisen tennishallin korkeiden kattojen alle on samakaltaista ylevöittävää tuntua, kuin kivenheiton päässä Taidehallin kirkkomaisessa portaikossa. Sitten vastassa odottaa Ai Weiwein kaiken turhan ylevyyden ja järjestelmien kumartelun romuttava keskisormi. Siitäs sain.

Ai Weiwein yksityisnäyttelyn saaminen Suomeen on jo tapaus itsessään, ja antaa myös odottaa paljon HAMin tulevilta näyttelyiltä. Kyseessä on ensimmäinen taiteilijalta nähty yhden materiaalin (puun) ympärille rakentuva teemanäyttely, verrattuna lukuisiin retrospektiiveihin. Veistoksia voi katsoa halutessaan esteettisinä, vaikuttavina, Weiwein arkkitehtiosaamisen ja valtavan työryhmänsä ylläpitämien puukäsityö- ja tappiliitostekniikoiden kädenjälkinä, taikka niinä vahvasti poliittisina, kantaaottavina, Kiinan menneisyyttä, sananvapautta ja nykyvaltiota kommentoivina taideteoksina, joiden vuoksi Weiwei on yksi tämän hetken maailmanlaajuisesti kuumimpia ja vaikutusvaltaisimpia nimiä nykytaiteen kentällä. Monitasoisuus tulee hyvin ilmi kahdessa uusimmassa teoksessaan: ”Valkoinen talo” vaikuttaa kauneudellaan, suuruudellaan, surumielisyydelläänkin, samalla antaen Qing-dynastian aikaiselle, hylätylle, puiselle temppelirakennukselle uuden äänen (metsiä ei Kiinassa juurikaan enää ole ja antiikkipuuta materiaalina käsitellään lähinnä roskana). ”Jätesäiliö”, monimutkainen ja kaunis puurakennelma, kertoo traagisen tositarinan Kiinassa yleisestä lasten hylkäämisestä, ja jätesäiliöön kiivenneistä, häkämyrkytykseen kuolleista pojista. Näyttelysalit kiertävässä tapetissa laamat haistattelevat, sileät pinnat houkuttavat koskemaan ja Weiwei itse kannustaa ahkeraan selfie-toimintaan ja somettamiseen.

***

Vaikka entisessä Tennispalatsin Taidemuseossa olen nähnyt monet lempinäyttelyistäni, ja moni suurtapaus on jäänyt kokematta (mm. Frida Kahlo vuonna 1997, oh little did I know then), se on monesti vain… unohtunut mielestä. Uskon, että ei unohdu enää.

Jään ahnaasti odottamaan yhä uusia meheviä siivuja HAMia.