I feel like I know her but sometimes my arms bend back

francesca_woodman_untitled

 

Suomen Valokuvataiteen Museossa vielä tämän viikonlopun ajan nähtävät Francesca Woodmanin valokuvat lumoavat, haastavat, pakenevat, vaivaavat ja koskettavat.  Omakuvien ja henkilökohtaisen brändirakennuksen aikakautena potretin ja performanssin välimaastossa liikkuvat Woodmanin valokuvat tuntuvat erityisen ajankohtaisilta ja tärkeiltä. Kuvissaan Woodman rinnastaa kehonsa usein ympäröivään tilaan, kommunikoi sen kautta ja sulautuu siihen, luoden mestarillisia, ajattomia ja kauniita näkyjä, joissa on jotain salaista ja määritelmiä pakenevaa. Tieto siitä, kuinka Woodman päätti elämänsä 22-vuotiaana hyppäämällä rakennuksen ikkunasta, luo katsomiskokemukseen oman aavemaisuutensa, mutta ei lopulta määritä tai vähennä sitä paloa, joka Woodmanin kuvissa elää.

Pääasiassa 70-luvulla otetuissa kuvissa on kiehtovaa ajattomuutta (muistilehtiööni olen näyttelyssä kirjoittanut ”aika mindfuck”). Woodman tunsi taidehistorian, joka myös näkyy hänen töissään mm. viittauksina surrealismiin. Valokuvien ohella pyörivässä videoteoskokoelmassa nähdään kameran kautta Antiikin veistoksia ja kädettömiä torsoja tutkivan Woodmanin katse. Karyatidi (luonnos Temppeli-projektia varten)-kuvasarjassa hän muuttaa naismallinsa arkkitehtonisiksi koristepylväiksi. Valokuvissa, joissa Woodman ei ole kokonaan alasti, hän on usein pukeutunut vintage-vaatteisiin tai -asusteisiin, tietoisesti korostaen menneiden vuosikymmenten vaikutelmaa. Woodman konkreettisesti venytti ja vääristi kuvien aikaa myös käyttämänsä valotuksen avulla; Kuvien hahmot ovat usein tarkoituksellisen epäselviä, sulautuen ympäristöönsä tai kadoten kuin ilmaan. Sosiaalisen median neliömuotoisten filtterien kontekstiin aseteltuna Woodmanin käyttämä pieni koko ja kuvamuoto tuntuvat puolestaan hämmentävän tutulta. Omakuvan sekä peilautumisen teemoja jatkavat näyttelysaliin teosten rinnalle ripustetut patinoituneet peilit.

Woodmanin kuvien tilat ja hahmot ovat kuin muistoja tai välähdyksiä rinnakkaisesta todellisuudesta. Taustana kuvissa on eräänlainen epätila, kulissinomainen ympäristö, hylätty huone, johon kuvaaja-kuvattava asettuu. Kameran rinnalla Woodmanin oma keho on hänen työvälineensä, ilmaisun muotonsa ja kuviensa kohde – materiaali jota nipistää, pistää, riiputtaa, paljastaa ja pukea. Hän makaa huoneiden pölyssä, sulautuu repeilevään tapettiin, ryömii pimeästä oviukosta, painautuu vasten lasiseinämiä. Hijaista mustaa avoinna huutavat suut ja olkapäistään kivuliaan näköisiin asentoihin taipuneet käsivarret muodostavat jännitteisiä linjoja ja käsittämättömän kauniita, vangittuja hetkiä.

Tukholman Moderna museetissa alunperin nähty ja kuratoitu näyttely on nimeltään On Being An AngelEnkelinä olemisesta. Mistään kiiltokuvaenkelikuvastosta ei missään nimessä kuitenkaan ole kyse. Kirjaimellisen, puhtoisen suojeluskuvaston sijaan enkelin käsite välittyy ristiriitaisempana ja henkilökohtaisempana. Taipuneiden käsivarsien tai pölyyn painautuneen alastoman kyynärvarren antama vaikutelma on lähempänä siiven tynkää. Kuvassa From Angel Series valkeat siipimäiset kangaspalat lepattavat varaston katossa kuin lihakoukkuihin ripustettuna. Woodmanin ovenraameista riippuva alaston keho rinnastuu kiehtovalla tavalla ristiinnaulitun Kristuksen ja toisaalta riivatun, seiniä pitkin kiipeilevän demonilapsen hahmoihin. Hän on kuin hylätyn huoneen seinälle naulattu langennut enkelihahmo. Kuvissa on kaunista ja kiehtovaa rumuutta, kipua ja epämiellyttävyyttä muttei mitään melodramaattista tai kärsivää. Hahmo niissä on aktiivinen toimija, kehoaan käyttävä, kehollaan ilmaiseva, kameraan katsova ja kameraa hallitseva.

Woodman ei pyyhkiytynyt maailmasta – Hän jätti lähtemättömän jäljen. Ennen kuolemaansa hän kirjoitti: “My life at this point is like very old coffee-cup sediment and I would rather die young leaving various accomplishments, some work, my friendship with you, and some other artifacts intact, instead of pell-mell erasing all of these delicate things.” ∗)

francesca_woodman_self-deceit

 

Kuvat: Untitled, Rome, Italy, 1977–78 & Self-deceit #1, Rome, Italy, 1978 © George and Betty Woodman / via

∗) Huffington Post: ”The Late Photographer Francesca Woodman Used Ghosts To Tell Her Story”

 

Mainokset