Yönmustia hahmoja ja keskipäivän aaveita

 

Mikä aihe on niin banaali ja epäkiinnostava, että se ansaitsee tulla maalatuksi?

Poliisi. Ainakin Eeva Peuran omien sanojen mukaan.

Hänen uusin yksityisnäyttelynsä on juuri auennut HAM-gallerissa. Näyttelyn muissa teoksissa nähdään esimerkiksi kirjanlukua, huilunsoittoa, käsien pesua, shakin peluuta ja pihakeinussa istumista.

Tappavan tylsän sijaan kuvista paljastuu kuitenkin tappoja, kiehtovia kohtauksia, mystisiä tapahtumia, leikkimielistä malankoliaa sekä vihjauksia väkivallasta. Peuran omien sanojen mukaan hän halusi kuvata tällä kertaa arkisia aiheita, unohtamatta ”apinan karvaa ja mätiä puun oksia, kastuneita sorsan sulkia, mustaa vettä ja ämpäreissä kuolleen miehen kainalohikeä.” (via)  

Tarinoiden väripaletti on tumma. Yksityisnäyttelyn nimi onkin ytimekkäästi ”Black”. Mustia ovat pimeyteen johtavat oviaukot, sokeina tuijottavat ikkunat, yölliset metsät, sairaan kaavut ja nyrkkeilijän mustelmat. Hetkittäin kuvat ovat kuin salamavalon välähdyksiä pimeässä. Valo heijastuu takaisin pölyhiukkasista, lumihiutaleista, likaisista kaakeleista ja yllätetyn yöolennon silmistä. Tunnelma on synkkä mutta myötätuntoinen, ja hahmot naivismissaan jopa humoristisia.

Maalikerros teoksissa on paksu. Peura itse kuvailee maalaamistaan esimerkiksi sanoilla pursottaminen, muovaileminen, tahmainen ja kömpelö. Teokset ovat muotoutuneen kerros kerrokselta, pitkänkin ajan kuluessa. Toisaalta niiden rinnalla nähdään nopeampia vesiväritöitä, paperille maalattuja muistiinpanoja jostakin kuvitellusta.

Etenkin pienemmät teokset kuvaavat usein näennäisen arkisia, keskittyneitä hetkiä. Pöydän ympärille kerääntyneiden huilunsoittajien lomasta löytyy kuitenkin vielä jokin muu – kenties musiikillisella rituaalilla paikalle manattu henkiolento taikka muisto lapsuuden sadistisesta nokkahuiluoppitunnista. Peuran omien sanojen mukaan pienempien kuvien, kuten lukupiirin kirjahyllyn tai elokuvateatterin ammottavan suun, voi nähdä myös eräänlaisina portteina suuremmille kankaille maalattuihin, eeppisemmät mittasuhteet saaneisiin kohtauksellisiin teoksiin. Niissä jokin myyttinen hahmo kantaa vaahtoavan meren ja purkautuvan vuoren äärellä irtileikattua päätä. Toisaalla itsemurhametsässä makaavan Pinokkion ruumista pyyhkii poliisin taskulampun valokeila, erikoisagentin työntäessä käsiään syvemmälle trenssitakkinsa taskuihin. Viereisessä teoksessa kenties samainen hahmo kumartuu lavuaarin ylle. En voi olla miettimättä Twin Peaksin kylpyhuoneloppukohtausta.

Näyttely sai yhä uusia ulottuvuuksia, kun Peuran suurikokoisen ”Summer House” teos alkoi mielessäni hamuilla tällä hetkellä Galerie Anhavassa nähtäviä Karoliina Hellbergin töitä kohti. Useimmat Hellbergin väreillä ja yksityiskohdilla huumaavista maalauksista (viimetalvisen HAMin näyttelyn teemoja jatkaen) kuvaavat huoneita, koteja ja rakennuksia. Niissä tämänhetkinen ja mennyt elämä, esteettiset haamut, poissaoleva ja odottava väreilevät. Siinä missä Hellbergin teosten edessä katse sukeltaa yhä syvemmälle ja syvemmälle noiden rakennusten ikkunoista, peilien lävitse, jännitteisiin tarinoihin ja maisemiin maisemissa, Peuran rakennusten ikkunat ovat kirjaimellisesti mustia aukkoja. Ne tuntuvat kovilta, vähän tylyiltä ja juuri siksi niin kiehtovilta. Osa ikkunoista on vaimennettu kokonaan naulaamalla niiden luukut umpeen. Hylätty hotelli mäntyjen varjossa toivottaa tervetulleeksi enää himmeällä kyltillään ja verenpunaiset tahrat sen pihalla saavat viimeistään etsimään yöpaikkaa muualta.

Hellbergin huoneiden asukkaat ovat tiloissa yhä vahvasti läsnä – viherkasvit rönsyävät elämää, tupakantumpit hehkuvat ja viinilasi on puoliksi täysi. Uimastadionin asiakkaat ovat juuri paenneet myrskyn tieltä, ja pieni koira on valpastunut jostakin, jota muut eivät näe. Niissä huoneissa Yves Saint Laurent ja Henri Matisse leikkivät piilosta. Peuran huvila on hylätty jo kauan sitten. Sen yksinäisillä käytävillä vaeltaa vaimeana Tim Burtonin ja David Lynchin soittaman nokkahuilun kaiku.

Hellbergin haamut ovat keskipäivän aaveita, Peuran kummitukset yönmustia mutta ystävällisiä.

 

Eeva Peura / ”Black” / HAM-galleria 12.11.2016-8.1.2017

Karoliina Hellberg / ”E” / Galerie Anhava 27.10.-20.11.2016

 

---

 

Kuvat: Eeva Peura, ”Sanitarium” (2016) via / Karoliina Hellberg, ”E” (2016) via

 

Emeraldville dreamin’

”Ihmeemaa Ozissa” (1939) Dorothyn lennätti seepiasävyisestä Kansasista Technicolour-sävyiseen Smaragdikaupunkiin raivoava tornado. Itse käytin raitiovaunua. Mutta kontrasti, saapuessani harmaan Helsingin keskustan läpi HAM Gallerian ensimmäiseen tumman smaragdinvihreään huoneeseen ja Karoliina Hellbergin näyttelyyn, oli samankaltainen.

Näyttely kantaa nimeä ”VILLE”. Ranskankielen kaupungista muistuttava sana, sekä Hellbergin ja Jaakko Uodin näyttelyn rinnalle kirjoittama teksti ohjailevat ajatukset välittömästi johonkin toiseen kaupunkiin, maahan, todellisuuteen, paikkaan. Se paikka on kuuma ja kumma. Siellä on vuoria ja palmuja, hylättyjä taloja ja pyöreitä huoneita. Paikka tuntuu tutulta ja vieraalta. Hellbergin omien sanojen mukaan siinä on jälkiä matkoista Espanjaan ja Ranskaan. Kuitenkin silkan värikylläisen riemuloman sijaan tunnelma kuvissa vaihtelee yöntummasta odottavaan ja salaperäisestä dramaattiseen. Helsingin Sanomien jutussa Aino Frilander kuvailee tunnelmaa osuvasti tyyneksi ennen myrskyä.

Gallerian maalatut seinät toistavat maalausten sävyjä syventäen kokemusta. Normaalisti julkisten tilojen esteettinen mörkö, punainen palosammutin, hehkuu nyt viereisen maalauksen punaisten yksityiskohtien rinnalla oivaltavasti. Toisaalla pienissä kehyksissä palaa talo. Vaikka maalausten paikan ”henkilö herää aamulla toistamiinsa sanoihin ja on herättänyt itsensä epämukavasta unesta tarkoituksella”, liikun katsojana edelleen kuin unessa. Perspektiivi väreilee, eloton muuttuu elolliseksi. Huoneiden seinillä riippuvat maalaukset muuttuvat ikkunoiksi tai ehkä peileiksi. Silmä sukeltaa maisemaan maisemassa, oviaukon pimeyteen taikka lintuaiheiseen mattoon kuin Susanna Majurin valokuvien uima-altaisiin.

Teokset lainaavat toisiltaan ja keskustelevat keskenään, jälleen kuin unen logiikalla taikka syventäen kohtausta alitajunnan kerroksia alaspäin. Aiheet toistuvat, kertautuvat, kujeilevat ja muistuttavat itsestään teoksesta toiseen. Gallerian seinälle omiin kehyksiinsä ripustettu naisen muotokuva löytyy myös toisen maalauksen huoneen seinältä, kuin kuvaan vangittu kummitus ja tarinan kulkua ohjaileva hahmo. Hellberg onkin nimittänyt Kuvataideakatemia lopputyössään samankaltaisia merkkejä esteettisiksi haamuiksi, eräänlaisiksi muistijäljiksi. Merkityksellistä painoa on myös lumpeilla, jotka toistuvat niin omina teoksinaan, freskoina maalausten huoneiden katoissa sekä Lasismin kanssa yhteistyönä tuotetuissa, galleriatilassa vinoilla sementtipylväillä lepäävissä lasipalloissa. Ozin Ilkeän Noidan kristallipallo näytti siihen katsojalle, mitä tämä halusi – Hellbergin pallot puolestaan heijastavat kaikki samaa näkyä, kenties samaa lammenvihreää muistoa tai toistuvaa painajaista. Epävarmaksi jää, onko agathachristietunnelmaisessa ”Uima-allas”-teoksessa makaava hahmo hukkunut vai lomaeuforiassa sukelteleva nautiskelija.

Dorothy palasi lopulta kotiin kopauttamalla rubiinikänkiään yhteen. Itse olisin viihtynyt lämpimässä, smaragdinvihreässä unessani kauemminkin. Erityisesti ”Kolme huonetta”-teoksessa kuvattua harmaata talvimaisemaa katsoessa mieleni teki lähinnä upota pääedellä maalauksen avomesta oviaukosta hohtavaan rinnakkaistodellisuuteen.

Itsepetoksen makuisesti toistelin:

There’s no place like home.

There’s no place like home.

Karoliina Hellberg : VILLE / HAM Galleria 16.1-28.2.2016

Kuvat: ”Dark garden” (2015), ”Fire and water”