oona bee

Tässä blogissa tarkastellaan vähemmän ja enemmän ajankohtaisia teoksia, niiden välisiä mielleyhtymiä, sekä kuljetaan aasinsiltoja pitkin näyttelystä ja näytöksestä toiseen.

Tag: HAM

Yönmustia hahmoja ja keskipäivän aaveita

eevapeura

 

Mikä aihe on niin banaali ja epäkiinnostava, että se ansaitsee tulla maalatuksi?

Poliisi. Ainakin Eeva Peuran omien sanojen mukaan.

Hänen uusin yksityisnäyttelynsä on juuri auennut HAM-gallerissa. Näyttelyn muissa teoksissa nähdään esimerkiksi kirjanlukua, huilunsoittoa, käsien pesua, shakin peluuta ja pihakeinussa istumista.

Tappavan tylsän sijaan kuvista paljastuu kuitenkin tappoja, kiehtovia kohtauksia, mystisiä tapahtumia, leikkimielistä malankoliaa sekä vihjauksia väkivallasta. Peuran omien sanojen mukaan hän halusi kuvata tällä kertaa arkisia aiheita, unohtamatta ”apinan karvaa ja mätiä puun oksia, kastuneita sorsan sulkia, mustaa vettä ja ämpäreissä kuolleen miehen kainalohikeä.” (via)  

Tarinoiden väripaletti on tumma. Yksityisnäyttelyn nimi onkin ytimekkäästi ”Black”. Mustia ovat pimeyteen johtavat oviaukot, sokeina tuijottavat ikkunat, yölliset metsät, sairaan kaavut ja nyrkkeilijän mustelmat. Hetkittäin kuvat ovat kuin salamavalon välähdyksiä pimeässä. Valo heijastuu takaisin pölyhiukkasista, lumihiutaleista, likaisista kaakeleista ja yllätetyn yöolennon silmistä. Tunnelma on synkkä mutta myötätuntoinen, ja hahmot naivismissaan jopa humoristisia.

Maalikerros teoksissa on paksu. Peura itse kuvailee maalaamistaan esimerkiksi sanoilla pursottaminen, muovaileminen, tahmainen ja kömpelö. Teokset ovat muotoutuneen kerros kerrokselta, pitkänkin ajan kuluessa. Toisaalta niiden rinnalla nähdään nopeampia vesiväritöitä, paperille maalattuja muistiinpanoja jostakin kuvitellusta.

Etenkin pienemmät teokset kuvaavat usein näennäisen arkisia, keskittyneitä hetkiä. Pöydän ympärille kerääntyneiden huilunsoittajien lomasta löytyy kuitenkin vielä jokin muu – kenties musiikillisella rituaalilla paikalle manattu henkiolento taikka muisto lapsuuden sadistisesta nokkahuiluoppitunnista. Peuran omien sanojen mukaan pienempien kuvien, kuten lukupiirin kirjahyllyn tai elokuvateatterin ammottavan suun, voi nähdä myös eräänlaisina portteina suuremmille kankaille maalattuihin, eeppisemmät mittasuhteet saaneisiin kohtauksellisiin teoksiin. Niissä jokin myyttinen hahmo kantaa vaahtoavan meren ja purkautuvan vuoren äärellä irtileikattua päätä. Toisaalla itsemurhametsässä makaavan Pinokkion ruumista pyyhkii poliisin taskulampun valokeila, erikoisagentin työntäessä käsiään syvemmälle trenssitakkinsa taskuihin. Viereisessä teoksessa kenties samainen hahmo kumartuu lavuaarin ylle. En voi olla miettimättä Twin Peaksin kylpyhuoneloppukohtausta.

Näyttely sai yhä uusia ulottuvuuksia, kun Peuran suurikokoisen ”Summer House” teos alkoi mielessäni hamuilla tällä hetkellä Galerie Anhavassa nähtäviä Karoliina Hellbergin töitä kohti. Useimmat Hellbergin väreillä ja yksityiskohdilla huumaavista maalauksista (viimetalvisen HAMin näyttelyn teemoja jatkaen) kuvaavat huoneita, koteja ja rakennuksia. Niissä tämänhetkinen ja mennyt elämä, esteettiset haamut, poissaoleva ja odottava väreilevät. Siinä missä Hellbergin teosten edessä katse sukeltaa yhä syvemmälle ja syvemmälle noiden rakennusten ikkunoista, peilien lävitse, jännitteisiin tarinoihin ja maisemiin maisemissa, Peuran rakennusten ikkunat ovat kirjaimellisesti mustia aukkoja. Ne tuntuvat kovilta, vähän tylyiltä ja juuri siksi niin kiehtovilta. Osa ikkunoista on vaimennettu kokonaan naulaamalla niiden luukut umpeen. Hylätty hotelli mäntyjen varjossa toivottaa tervetulleeksi enää himmeällä kyltillään ja verenpunaiset tahrat sen pihalla saavat viimeistään etsimään yöpaikkaa muualta.

Hellbergin huoneiden asukkaat ovat tiloissa yhä vahvasti läsnä – viherkasvit rönsyävät elämää, tupakantumpit hehkuvat ja viinilasi on puoliksi täysi. Uimastadionin asiakkaat ovat juuri paenneet myrskyn tieltä, ja pieni koira on valpastunut jostakin, jota muut eivät näe. Niissä huoneissa Yves Saint Laurent ja Henri Matisse leikkivät piilosta. Peuran huvila on hylätty jo kauan sitten. Sen yksinäisillä käytävillä vaeltaa vaimeana Tim Burtonin ja David Lynchin soittaman nokkahuilun kaiku.

Hellbergin haamut ovat keskipäivän aaveita, Peuran kummitukset yönmustia mutta ystävällisiä.

hellberg

 

Eeva Peura / ”Black” / HAM-galleria 12.11.2016-8.1.2017

Karoliina Hellberg / ”E” / Galerie Anhava 27.10.-20.11.2016

 


 

Kuvat: Eeva Peura, ”Sanitarium” (2016) via / Karoliina Hellberg, ”E” (2016) via

 

Emeraldville dreamin’

darkgarden

Ihmeemaa Ozissa” (1939) Dorothyn lennätti seepiasävyisestä Kansasista Technicolour-sävyiseen Smaragdikaupunkiin raivoava tornado. Itse käytin raitiovaunua. Mutta kontrasti, saapuessani harmaan Helsingin keskustan läpi HAM Gallerian ensimmäiseen tumman smaragdinvihreään huoneeseen ja Karoliina Hellbergin näyttelyyn, oli samankaltainen.

Näyttely kantaa nimeä ”VILLE”. Ranskankielen kaupungista muistuttava sana, sekä Hellbergin ja Jaakko Uodin näyttelyn rinnalle kirjoittama teksti ohjailevat ajatukset välittömästi johonkin toiseen kaupunkiin, maahan, todellisuuteen, paikkaan. Se paikka on kuuma ja kumma. Siellä on vuoria ja palmuja, hylättyjä taloja ja pyöreitä huoneita. Paikka tuntuu tutulta ja vieraalta. Hellbergin omien sanojen mukaan siinä on jälkiä matkoista Espanjaan ja Ranskaan. Kuitenkin silkan värikylläisen riemuloman sijaan tunnelma kuvissa vaihtelee yöntummasta odottavaan ja salaperäisestä dramaattiseen. Helsingin Sanomien jutussa Aino Frilander kuvailee tunnelmaa osuvasti tyyneksi ennen myrskyä.

Gallerian maalatut seinät toistavat maalausten sävyjä syventäen kokemusta. Normaalisti julkisten tilojen esteettinen mörkö, punainen palosammutin, hehkuu nyt viereisen maalauksen punaisten yksityiskohtien rinnalla oivaltavasti. Toisaalla pienissä kehyksissä palaa talo. Vaikka maalausten paikan ”henkilö herää aamulla toistamiinsa sanoihin ja on herättänyt itsensä epämukavasta unesta tarkoituksella”, liikun katsojana edelleen kuin unessa. Perspektiivi väreilee, eloton muuttuu elolliseksi. Huoneiden seinillä riippuvat maalaukset muuttuvat ikkunoiksi tai ehkä peileiksi. Silmä sukeltaa maisemaan maisemassa, oviaukon pimeyteen taikka lintuaiheiseen mattoon kuin Susanna Majurin valokuvien uima-altaisiin.

Teokset lainaavat toisiltaan ja keskustelevat keskenään, jälleen kuin unen logiikalla taikka syventäen kohtausta alitajunnan kerroksia alaspäin. Aiheet toistuvat, kertautuvat, kujeilevat ja muistuttavat itsestään teoksesta toiseen. Gallerian seinälle omiin kehyksiinsä ripustettu naisen muotokuva löytyy myös toisen maalauksen huoneen seinältä, kuin kuvaan vangittu kummitus ja tarinan kulkua ohjaileva hahmo. Hellberg onkin nimittänyt Kuvataideakatemia lopputyössään samankaltaisia merkkejä esteettisiksi haamuiksi, eräänlaisiksi muistijäljiksi. Merkityksellistä painoa on myös lumpeilla, jotka toistuvat niin omina teoksinaan, freskoina maalausten huoneiden katoissa sekä Lasismin kanssa yhteistyönä tuotetuissa, galleriatilassa vinoilla sementtipylväillä lepäävissä lasipalloissa. Ozin Ilkeän Noidan kristallipallo näytti siihen katsojalle, mitä tämä halusi – Hellbergin pallot puolestaan heijastavat kaikki samaa näkyä, kenties samaa lammenvihreää muistoa tai toistuvaa painajaista. Epävarmaksi jää, onko agathachristietunnelmaisessa ”Uima-allas”-teoksessa makaava hahmo hukkunut vai lomaeuforiassa sukelteleva nautiskelija.

Dorothy palasi lopulta kotiin kopauttamalla rubiinikänkiään yhteen. Itse olisin viihtynyt lämpimässä, smaragdinvihreässä unessani kauemminkin. Erityisesti ”Kolme huonetta”-teoksessa kuvattua harmaata talvimaisemaa katsoessa mieleni teki lähinnä upota pääedellä maalauksen avomesta oviaukosta hohtavaan rinnakkaistodellisuuteen.

Itsepetoksen makuisesti toistelin:

There’s no place like home.

There’s no place like home.

firewater

Karoliina Hellberg : VILLE / HAM Galleria 16.1-28.2.2016

Kuvat: ”Dark garden” (2015), ”Fire and water

 

Lihaa ja puuta

ham

Aki Kaurismäen elokuvassa ”Hamlet liikemaailmassa” (1987) Pirkka-Pekka Peteliuksen esittämä päähenkilö marssii keittiöön ja näkee jotakin pysäyttävää. ”Kinkkua… anna minä”, hän sanoo ja leikkaa ahnaasti paksun siivun. Koska katsoin elokuvaa aikoinaan englanninkielisen yleisön seassa, alareunassa juoksi tekstitys: ”Ham… let me”. Tajunta räjähti siinä hetkessä.

HAM on jälleen ajankohtainen Helsingin Taidemuseon uusittuaan nimensä ja avatessaan remontin jälkeen ovensa jälleen yleisölle. Tipoitellen julkaistu museon uusi ilme on antanut odottaa paljon. Taivaansinisiä karkkiraitoja, hidastettuja popcorneja, tulikärpäsiä pimeydessä, tyylikästä turkoosia ja lupauksia pursuava kirjainyhdistelmä H, A, M (joka aluksi ärsytti, mutta jolle olen nyt jo lämmennyt)… Nettisivut ovat olleet kaikenkaikkiaan miellyttävät, kiinnostusta herättävät ja tätä päivää.

Kysymys mielessä kuuluikin: tarjoaako uusi museo myös kinkkua tuon kauniin ihon alle?

Kyllä tarjosi. Yli 60 tonnia tarkalleenottaen.

Museon johtaja Maija Tanninen-Mattilan sanoin HAMin pyrkimyksenä on olla muista erottuva, kokemuksia tarjoava matalan kynnyksen museo. Uudet tilat rakentuvatkin maksulliseen ja kaikille (esimeriksi elokuvateatterikävijöille) avoimeen  maksuttomaan puoleen. Taiteen katsomisen välineiksi, näyttelyvierailun työkaluiksi taikka ihan vain huvin vuoksi aulassa on tarjolla näkökulmalappusia niin kiireisille, tunteellisille, treffeillä oleville, lapsekkaille, ärsyyntyneille kuin krapulaisille museokävijöille – Simppeli ja ihan hauska idea mielestäni.

Tennispalatsin alakerrassa Kluuvin Galleria on saanut uuden elämän HAM-kulmana, jonka ensimmäisenä näyttelynä nähdään Ilona Valkosen ideoima anarkistinen kukkakauppa ja kävijöille avoin ”levähdyskeidas”. ”Vieno Motors: How to prepare 1.0”:n vierailevina kukkavastaanottajina nähdään niin koreografi, DJ, köysi- kuin performanssitaiteilijoitakin. Ylös museon liukuportaita johdattaa katosta riippuva Kai Kavenin ”Unidentified Hanging Object”. Elokuvateattereiden popcorninrasvan yhä leijuessa nenään, museo eräänlaisena teesinään lupaa taiteesta popcornia aivoille. Edelleen maksuttomassa yläkerran galleriatilassa nähdään poimintoja ”helsinkiläisten omasta taidekokoelmasta”. Reija Meriläisen videoteos-installaatio ”En garde” materialisoi odotuksen ja osuman välisen jännitteen. Kulman takana IC-98 duon ”Jälkinäytöksen” vaikuttavat, animoidut lyijykynäpiirrokset maalaavat synkkiä, hypnoottisia, dystooppisia uhkakuvia (Jos kourassasi on näkökulmalappu krapulaolotilaan, en suosittele suuntaamaan näiden teosten eteen.)

Maksullisen puolen aloittaa Taidesalongin merkkivuosinäyttely, johon on koottu sata gallerian kautta kulkenutta teosta, edustaen kukin oman aikansa omintakeisinta maalaustaidetta sadan vuoden ajalta. Värien käyttö on ollut Taidesalongin keskeisiä linjoja alusta alkaen, ja näyttelyssä nähdäänkin teoksia taiteilijoilta Tyko Sallisesta Rafael Wardiin. Naistaitelijoiden määrä ilahduttaa erityisesti.

Ylöspäin kapeiden portaiden nousussa entisen tennishallin korkeiden kattojen alle on samakaltaista ylevöittävää tuntua, kuin kivenheiton päässä Taidehallin kirkkomaisessa portaikossa. Sitten vastassa odottaa Ai Weiwein kaiken turhan ylevyyden ja järjestelmien kumartelun romuttava keskisormi. Siitäs sain.

Ai Weiwein yksityisnäyttelyn saaminen Suomeen on jo tapaus itsessään, ja antaa myös odottaa paljon HAMin tulevilta näyttelyiltä. Kyseessä on ensimmäinen taiteilijalta nähty yhden materiaalin (puun) ympärille rakentuva teemanäyttely, verrattuna lukuisiin retrospektiiveihin. Veistoksia voi katsoa halutessaan esteettisinä, vaikuttavina, Weiwein arkkitehtiosaamisen ja valtavan työryhmänsä ylläpitämien puukäsityö- ja tappiliitostekniikoiden kädenjälkinä, taikka niinä vahvasti poliittisina, kantaaottavina, Kiinan menneisyyttä, sananvapautta ja nykyvaltiota kommentoivina taideteoksina, joiden vuoksi Weiwei on yksi tämän hetken maailmanlaajuisesti kuumimpia ja vaikutusvaltaisimpia nimiä nykytaiteen kentällä. Monitasoisuus tulee hyvin ilmi kahdessa uusimmassa teoksessaan: ”Valkoinen talo” vaikuttaa kauneudellaan, suuruudellaan, surumielisyydelläänkin, samalla antaen Qing-dynastian aikaiselle, hylätylle, puiselle temppelirakennukselle uuden äänen (metsiä ei Kiinassa juurikaan enää ole ja antiikkipuuta materiaalina käsitellään lähinnä roskana). ”Jätesäiliö”, monimutkainen ja kaunis puurakennelma, kertoo traagisen tositarinan Kiinassa yleisestä lasten hylkäämisestä, ja jätesäiliöön kiivenneistä, häkämyrkytykseen kuolleista pojista. Näyttelysalit kiertävässä tapetissa laamat haistattelevat, sileät pinnat houkuttavat koskemaan ja Weiwei itse kannustaa ahkeraan selfie-toimintaan ja somettamiseen.

***

Vaikka entisessä Tennispalatsin Taidemuseossa olen nähnyt monet lempinäyttelyistäni, ja moni suurtapaus on jäänyt kokematta (mm. Frida Kahlo vuonna 1997, oh little did I know then), se on monesti vain… unohtunut mielestä. Uskon, että ei unohdu enää.

Jään ahnaasti odottamaan yhä uusia meheviä siivuja HAMia.