oona bee

Tässä blogissa tarkastellaan vähemmän ja enemmän ajankohtaisia teoksia, niiden välisiä mielleyhtymiä, sekä kuljetaan aasinsiltoja pitkin näyttelystä ja näytöksestä toiseen.

Kategoria: Näyttelyt

I feel like I know her but sometimes my arms bend back

francesca_woodman_untitled

 

Suomen Valokuvataiteen Museossa vielä tämän viikonlopun ajan nähtävät Francesca Woodmanin valokuvat lumoavat, haastavat, pakenevat, vaivaavat ja koskettavat.  Omakuvien ja henkilökohtaisen brändirakennuksen aikakautena potretin ja performanssin välimaastossa liikkuvat Woodmanin valokuvat tuntuvat erityisen ajankohtaisilta ja tärkeiltä. Kuvissaan Woodman rinnastaa kehonsa usein ympäröivään tilaan, kommunikoi sen kautta ja sulautuu siihen, luoden mestarillisia, ajattomia ja kauniita näkyjä, joissa on jotain salaista ja määritelmiä pakenevaa. Tieto siitä, kuinka Woodman päätti elämänsä 22-vuotiaana hyppäämällä rakennuksen ikkunasta, luo katsomiskokemukseen oman aavemaisuutensa, mutta ei lopulta määritä tai vähennä sitä paloa, joka Woodmanin kuvissa elää.

Pääasiassa 70-luvulla otetuissa kuvissa on kiehtovaa ajattomuutta (muistilehtiööni olen näyttelyssä kirjoittanut ”aika mindfuck”). Woodman tunsi taidehistorian, joka myös näkyy hänen töissään mm. viittauksina surrealismiin. Valokuvien ohella pyörivässä videoteoskokoelmassa nähdään kameran kautta Antiikin veistoksia ja kädettömiä torsoja tutkivan Woodmanin katse. Karyatidi (luonnos Temppeli-projektia varten)-kuvasarjassa hän muuttaa naismallinsa arkkitehtonisiksi koristepylväiksi. Valokuvissa, joissa Woodman ei ole kokonaan alasti, hän on usein pukeutunut vintage-vaatteisiin tai -asusteisiin, tietoisesti korostaen menneiden vuosikymmenten vaikutelmaa. Woodman konkreettisesti venytti ja vääristi kuvien aikaa myös käyttämänsä valotuksen avulla; Kuvien hahmot ovat usein tarkoituksellisen epäselviä, sulautuen ympäristöönsä tai kadoten kuin ilmaan. Sosiaalisen median neliömuotoisten filtterien kontekstiin aseteltuna Woodmanin käyttämä pieni koko ja kuvamuoto tuntuvat puolestaan hämmentävän tutulta. Omakuvan sekä peilautumisen teemoja jatkavat näyttelysaliin teosten rinnalle ripustetut patinoituneet peilit.

Woodmanin kuvien tilat ja hahmot ovat kuin muistoja tai välähdyksiä rinnakkaisesta todellisuudesta. Taustana kuvissa on eräänlainen epätila, kulissinomainen ympäristö, hylätty huone, johon kuvaaja-kuvattava asettuu. Kameran rinnalla Woodmanin oma keho on hänen työvälineensä, ilmaisun muotonsa ja kuviensa kohde – materiaali jota nipistää, pistää, riiputtaa, paljastaa ja pukea. Hän makaa huoneiden pölyssä, sulautuu repeilevään tapettiin, ryömii pimeästä oviukosta, painautuu vasten lasiseinämiä. Hijaista mustaa avoinna huutavat suut ja olkapäistään kivuliaan näköisiin asentoihin taipuneet käsivarret muodostavat jännitteisiä linjoja ja käsittämättömän kauniita, vangittuja hetkiä.

Tukholman Moderna museetissa alunperin nähty ja kuratoitu näyttely on nimeltään On Being An AngelEnkelinä olemisesta. Mistään kiiltokuvaenkelikuvastosta ei missään nimessä kuitenkaan ole kyse. Kirjaimellisen, puhtoisen suojeluskuvaston sijaan enkelin käsite välittyy ristiriitaisempana ja henkilökohtaisempana. Taipuneiden käsivarsien tai pölyyn painautuneen alastoman kyynärvarren antama vaikutelma on lähempänä siiven tynkää. Kuvassa From Angel Series valkeat siipimäiset kangaspalat lepattavat varaston katossa kuin lihakoukkuihin ripustettuna. Woodmanin ovenraameista riippuva alaston keho rinnastuu kiehtovalla tavalla ristiinnaulitun Kristuksen ja toisaalta riivatun, seiniä pitkin kiipeilevän demonilapsen hahmoihin. Hän on kuin hylätyn huoneen seinälle naulattu langennut enkelihahmo. Kuvissa on kaunista ja kiehtovaa rumuutta, kipua ja epämiellyttävyyttä muttei mitään melodramaattista tai kärsivää. Hahmo niissä on aktiivinen toimija, kehoaan käyttävä, kehollaan ilmaiseva, kameraan katsova ja kameraa hallitseva.

Woodman ei pyyhkiytynyt maailmasta – Hän jätti lähtemättömän jäljen. Ennen kuolemaansa hän kirjoitti: “My life at this point is like very old coffee-cup sediment and I would rather die young leaving various accomplishments, some work, my friendship with you, and some other artifacts intact, instead of pell-mell erasing all of these delicate things.” ∗)

francesca_woodman_self-deceit

 

Kuvat: Untitled, Rome, Italy, 1977–78 & Self-deceit #1, Rome, Italy, 1978 © George and Betty Woodman / via

∗) Huffington Post: ”The Late Photographer Francesca Woodman Used Ghosts To Tell Her Story”

 

Mainokset

I don’t want to survive, I want to live

IMG_20170403_192957.jpg

Charlotta Östlundin yksityisnäyttely Joutomaan säkeitä päättyi eilen MUU Galleriassa, ja toivottavasti mahdollisimman moni teistä ehti sen nähdä. Ei vain siksi, että tällä tekstillä (täpärästi mutta totaalisen myöhässä) olisi edelleen merkitystä, vaan koska näyttely oli niin hyvä.

Kokonaisuus rakentui jalustoille asetelluista hiljaisista esineistä: oksista, korsista, terälehdillä päällystetyistä lohkareista, juurikossa kimaltavista muovihelmistä sekä toisiinsa yhdistyvistä ja muuksi muuttuvista kasvinosista. Östlundin tekniikka on vaikuttava, miltei käsittämätön. Liitokset ovat niin taidokkaita, niin huomaamattomia, niin herkkiä ja kevyitä, että katsojan oli mentävä lähelle, vielä lähemmäs, ja lopulta peräännytävä siinä pelossa, että väärä henkäys romahduttaisi kaiken. Hennot varret seisoivat nurinniskoin ja vaikuttivat pysyvän pystyssä silkalla akrobaatti-alkemistin tahdonvoimalla.

Östlundin teosten nimet (mm. Emoalus, Tähdenlento, Taikasauva, Nahanluonti, Oksa optimistin puutarhasta) korostivat niiden tarinallisuutta ja ohjasivat voimakkaasti assosiaatioita. Näyttely – ei vähiten nimensä puolesta – toi myös vahvasti mieleen Kaurismäen elokuvien koruttoman, vähäeleisen ja koskettavan kauneuden. Näyttelyn koiranputkien saattoi kuvitella olevan lähtöisin siitä samasta kivikosta, josta Mies vailla menneisyyttä -elokuvan (2002) sideharsokasvoinen M löytyy henkitoreissaan. Kuten Kaurismäen hahmot, Östlund puhuu hiljaisen tarkkailun kohteiksi nostetuista kappaleista. Joutomaiden kukat muistuttavat siitä harkitusta, herkästä surumielisyydestä ja lempeästä, rujosta inhimillisyydestä, joka elokuvien laitakaupunkien hahmoista välittyy. Vastoinkäymisistä, huono-onnisuudesta ja yksinäisyydestä huolimatta he nousevat pystyyn henkisistä tai fyysisitä katuojistaan, pitävät kiinni ihmisyydestään, arvokkuudestaan ja omanarvontunteestaan, sekä antavat vähästään. Peter von Baghin sanoin, vaatimattomuudesta tai kurjuudesta huolimatta he herättävät arvonantoa, vaikka eivät mitää hyvyyden mannekiineja olekaan.*

Kuten Kaurismäen nostalgian läpikyllästämät elokuvat, viittaavat Östlundin teokset moneen suuntaan, hauraisiin muistoihin ja henkiseen omaisuuteemme. Kuin autiolle saarelle haaksirikkoutunut, joka yrittää pitää kiinni tutuista merkityksistä, perinteestään ja minuudestaan koristelemalla palmun joulukuuseksi – tai rakentamalla kuolleista korsista ja hennoista kukinnoista himmelin, kuten Östlund on tehnyt. Samankaltaisella huolellisuudella, määrätietoisuudella ja hellyydellä kuvittelen muistinsa menettäneen M:n istuttavan joutomaan karulle rantapientareelle perunan, tai Laitakaupungin valoissa (2006) Koistisen asettelevan rinkeleitä lautaselle, ennen treffejään naisen kanssa, joka on hänet pettävä.

IMG_20170403_193137

Mikäli tunteikkaat Östlundin teokset pyrkivät avoimesti luomaan eri tahoille laajenevia assosiaatioketjuja kertoen näin jotain tunnistettavaa elämästä, tuntuu Sinne galleriassa nähtävä Inka Bellin Synchronicity-näyttely lähestyvän maailmaa melkeinpä vastakkaisella strategialla. Abstraktista taidegrafiikasta ja installaatioista koostuvasta näyttelystä ihmiskädenjälki on tarkoituksellisesti häivytetty, minimoitu ja digitalisoitu. Näyttelyteksti luo teoksille narratiivisen taustan: Kaukaisen tulevaisuuden, josta ihmissuku on täysin kadonnut. Jäljelle jäänyt synteettinen tekoäly liikkuu, tutkii ja havannoi ihmisen maisemaan jättämiä jälkiä. ”Sen visuaaliset havainnot ovat persoonattomia ja nostalgiasta vapaita.” Kuin vastakohtana Östlundin teoksille, Bell on nimennyt työnsä rationaalisen toteavasti järjestysnumeroiduiksi Variaabeleiksi.

Pixarin WALL-E -dystopia-animaatio (2008) kertoo maapallolle yksin jääneestä siivousrobotista ihmiskunnan hylättyä saastuneen planeettamme. Suuri osa elokuvan alkupuoliskoa seuraa yksinäisen robotin työntekoa, ilman dialogia, puhetta saati tunnistettavia sanoja. Voin kuvitella tuon mekaanisen monologin ja keinoälyn suorittamien havaintojen piirtyvän epäorgaanisen suodattimen läpi Bellin teoksiin. Näyttelyn tematiikan juuriksi Bell onkin maininnut mm. teiteiskirjallisuuden ja infografiikan.

Etäännyttävyydestään huolimatta silmäni alkoivat pian etsiä minimalistisista mutta harmonisista kuvioista koodeja, kieltä ja kosketuspintaa. En kyennyt hyväksymään teoksia puhtaasti nollien ja ykkösten muodostamana, hiljaisena, merkityksistä tyhjänä, tyhjässä, ihmistenjälkeisessä, yksinäisessä maailmassa vaeltavana informaationa. Myös WALL-E ilmaisi lopulta kiikarisilmillään enemmän ihmisyyttä kuin yksikään elokuvan loppupuolella kohdattu paisunut ihminen.

Onneksi koin myös Bellin vihjaavan, että moinen jääräpäisyys on täysin hyväksyttyä. Näyttelyn nimi ”Synchronicity” viittaa psykoanalyytikko Carl Jungin teoriaan merkitsevistä yhteensattumista, joissa kaksi näennäisesti toisiinsa liittymätöntä asiaa tapahtuu rinnakkain, saaden näin symbolisia ja kokijalleen merkityksellisiä sisältöjä. Kuten WALL-E:ssä, kaikkien todennäköisyyksien vastaisesti, päähahmo kohtaa toisen robotin. Kohtaamisen myötä tyhjässä, tuhoutuneessa maailmassa, toivon symboliksi nousee taimi. Tuo kasvin alku on lopulta merkki, jonka myötä ihmiskunta voisi palata jälleen maapallolle. Puolestaan Miehelle vailla menneisyyttä kasvava taimi oli merkki luottavaisesta uskosta tulevaan, mutta myös juurtumisesta, paikkansa ja itsensä löytämisestä. Östlundin kasvit muistuttivat tuosta samasta luottavaisuudesta, omaehtoisesta juurtumisesta annettuun tilaan. Siihen oma tarinoihin, nostalgiaan, optimismiin, tunteikkuuteen taipuvainen ihmismieleni haluaa Bellinkin tulevaisuuskuvassa uskoa; Uskoa – ellei ihmisten paluuseen – niin vähintään kahden robotin merkitykselliseen kohtaamiseen tyhjässä maisemassa.

Sitä voisi kutsua joutomaan säkeiksi.

Ehkä jopa rakkaudeksi.

IMG_20170403_193449

Inka Bell / Synchronicity / Sinne galleria / 17.3. – 16.4.

 

* Lähde: von Bagh, Peter: Aki Kaurismäki, WSOY 2006

Roses are red / Violets are blue / Plants and trees and flowers are nice / And these exhibitions, too

palm

 

Helsinki Contemporary

Kati Immonen

FLORA

10.2.-5.3.2017

 

Immosen vesiväriteokset kommentoivat tapaamme kohdata luonto sekä yrityksestämme hallita ja ymmärtää sitä – “muovata korvesta kaunis”. Maalauksissa kilpailevat inhimillinen järjestelyn ja kontrollin halu sekä rakennettu ja rönsyilevä orgaanisuus. Kuvissa maanläheiset, suomalaisen metsän elementit yhdistyvät japanilaiseen estetiikkaan (Mieleen tuli tämä MUSLAn mökki-ikebana postaus), nostalgiaan ja jopa kitschiin. Immosen teoksissa, kuten kesäpäivissäkin, viehätys on usein pienissä yksityiskohdissa: Risukossa nautituissa termarikahveissa, asfaltin poksahtelussa ja aurinkotuolissa istumisessa sateella.

Lokal

OI SUOMI, KATSO

Mm. Aimo Katajamäki, Riikka Latva-Somppi, Nikolai Balabin

15.1.-19.2.2017

 

Lokalin uusin ryhmänäyttely on samalla taideteollisen alan kuvataiteilijoiden Taiteilijat O ry:n 10-vuotis juhlanäyttely.  Mukana on kahdeksan tekijää eri medioin ja materiaalein. Erityisesti Aimo Katajamäen puupölleihin veistetyt, sympaattiset ja makaaberitkin hahmot nousevat kirjaimellisesti jalustoillaan näyttelykokonaisuudesta. Puukollaveistetyn näköinen ei hänen teostensa tapauksessa tarkoita rujoa, vaan eläin-, sarjakuva- ja myyttisissä hahmoissa on uskomatonta tarkkuutta ja siroutta. Kädenjälki on vivahteikas mutta kiinnostavan viimeistelemätön, ja luonnollinen puun pinta on jätetty pääosaan akryylimaalin, musteen ja lehtikullan rinnalle. Batman-hahmo ei todellakaan ole mikään kiillotettu Yön ritari, vaan se hymyilyttävä Adam West -versio.

Galleria Kalleria

Ville Vuorenmaa

T-PAITA POMPEIJISSA

3.-24.2.2017

 

Näyttelyn aasinsilta kasvikunta-aiheen alle on jokseenkin hatara, mutta mm. nahistunut kurkku, omenakello, muovitulppaani, kaaoksen läpi kajastava vihreämpi nurmi ja Hedelmäpommi-cd sieltä löytyy. ”Masentunut kukka” teoksen jäähyväisviesti päättyy sanoihin: “Flower power is ancient history”. Vaikuttavien, omaelämänkerrallisten kuvien pääosassa ovat anteeksipyyntö ja anteeksianto, hyväksyntä, syyllisyys, armo, häpeä sekä hyväksynnän menettämisen pelko.

Sain idean kävellessäni Pompeijin raunioilla. Näin erään toisen, itselleni tuntemattoman, turistin yllä t-paidan, jonka rintamuksen printissä oli tragikoominen piirretty kuva. Piirros sijoittui vuoteen 79 jaa. Kuvassa Vesuvius -tulivuori pyysi tuhoamaltaan Pompeijin vielä savuavalta kaupungilta anteeksi. Vesuvius puhui kuvassa englantia ja hänen puhekuplassaan oli vain yksi sana, ”Sorry…”.

T-paita Pompeijissa -teoksia nähtiin ensimmäistä kertaa hieman toisenlaisessa muodossa Turun B-galleriassa marraskuussa 2016.

Tukholman Suomen kulttuuri-instituutti

TOWER OF PRESENCE

Laura Väinölä & Karoliina Hellberg

10. helmikuuta – 8. maaliskuuta 2017

 

Laura Väinölä (mm. Vuoden nuori muotoilija 2016 ja mastermind Flora & Laura kukkakonseptin takana) sekä Karoliina Hellberg (jonka maalauksia on tässäkin blogissa häpeilemättömästi fanitettu jo useampaan otteeseen) ovat luoneet yhteistyönä Finladsinstitutetin galleriaan tilallisen henkilökuvan. Kaiken taustalla on kuvitteellinen, arvoituksellinen hahmo, jonka persoonaa, historiaa ja mielenmaisemaa jokainen kukka-asetelma, maalaus, ruukku, raottuva verho sekä korkea paperipino heijastavat. Paljon jää salaisuudeksi, mutta hänen lempituoksunsa saattaa  olla kielo tai kloori. Moniaistiseen teokseen äänimaiseman on luonut Matti Ahopelto ja valosuunnittelun Kristian Palmu. Näyttely on osa Tukholman designviikkoa.

TM galleria

Tamara Piilola

FLORA

1.2.2017 — 19.2.2017

 

Näyttely koostuu suurikokoisista kasviaiheisista öljymaalauksista, joissa trooppinen runsaus hehkuu väreinä ja muotoina. Piilola itse kuvailee kasvustojaan luonnossa esiintyviksi vyöryiksi.  Helsingin tasaisen harmauden keskellä maalausten valon, varjon, värin ja pinnan värähtely valavat toivoa, ja mieli lentääkin maisemiin kevyesti kuin “We’re dreaming” (2017)  teoksen joenpenkalle laskeutuneet kankaat. Lehväaiheiden keskellä on helppo haaveilla suuntaavansa äkkilähtölennolla sinne missä palmu kasvaa (tai edes nauttivansa gin toniccia jossakin trendikkäässä Pinterest-kodissa).

TM galleriasta poistuessa on hyvä mahdollisuus napata pala kasvikuntaa mukaansa poikkeamalla naapurissa sijaitsevaan Wild things kukkakauppaan. Pelkistetyt, luonnollisen vapaasti sidotut, viikottain ja sesonkien mukaan vaihtuvat kukkakimput, sekä pieni valikoima mm. kaktuksia, ovat raikkaan tervetullut tuulahdus yleensä kovin jumahtaneen tunkkaisen kukkakauppatarjonnan rinnalle.

Omistautumista osoittaakseni tehtäköön vielä tiettäväksi, että tämä teksti kirjoitettiin suurimmaksi osaksi Talvipuutarhan palmujen alla.

Kuva: Tamara Piilola; ”Infinite” (yksityiskohta), 2016

6, 5, 4, 3, 2, 1…

khid

 

Kaikkien aikojen superkuu pyyhki ylitsemme. Horoskoopit saivat joukkoonsa Käärmeenkantajan. Oranssi, huutava möykky yrittää hallita maailmaa.

Avaruus vaikuttaa ajankohtaiselta myös Helsingin tapahtumakartalla, kun tarjolla on tähtienvälisiä matkoja, intergalaktisia seikkailuja, futurismia menneisyydestä, keskusteluja maailmankaikkeudesta ja ymmärryksen rajoilla liikkumista.

∞ ∞ ∞

Wannabe ballerinas: So Long, Rachel! 

Tanssiteatteri Hurjaruuth 16.-19.11.2016

Tanssiryhmän tämänvuotinen spektaakkeli kulminoituu pyyntöön: Hakekaa mut helvettiin täältä! Avaruuteen matkataan mm. Khidin ja Beastie Boysin kappaleiden tahtiin, vartijajänisten valvovan katseen alla, strobovalojen sykkeessä ja huomioliivit hehkuen. Päähahmo Rachel pukeutuu farkkuliiviin, avaruuden olennot foliohattuihin ja Master of the Universe kärkitossuihin. Seuraavan aamun  alkeisaikuisbalettitunnilleni astelin pikkuisen rennommin, Prodigyn Out of space päässäni soiden.

 

WHS Teatteri Union: Neuvostoscifi-sarja

19.11.2016-13.4.2017

Siltavuorenrannassa nähdään talven aikana yhteensä 13 Neuvostoliitossa kuvattua tieteiselokuvaa, joiden nimien (mm. ”Battle beyond the sun” (1959), ”Käärmelaakson kirous” (1978) ja ”Kosmitseski reis” (1935) ) uskon kertovan jo paljon siitä mitä tuleman pitää. Kinokonserttina esitettävä, jopa Fritz Langin ”Metropolista” edeltänyt ”Aelita: Queen of Mars”(Protazanov, 1924), kiinnostaa erityisesti.

 

aelita

 

Helsingin Observatorio: Kuukauden tähtitaivas

Kopernikuksentie 1

”Mitä taivaalta on odotettavissa seuraavan kuukauden aikana? Mitkä planeetat ovat näkyvissä? Onko odotettavissa tähdenlentoparvia tai ehkä auringon- tai kuunpimennyksiä? Vai onko luvassa jotain harvinaista herkkua?”

Tähtitorninvuorella on joka kuukauden ensimmäisenä lauantaina mahdollisuus osallistua Ursa ry:n kanssa yhteistyönä järjestettyihin planetaarioesityksiin. Observatorion perusnäyttelyyn pääsee perehtymään yleisöluennon muodossa puolestaan  kuun toisena lauantaina.

 

Tuukka Tammisaari: The Turtle and the Maize Grain

Galerie Forsblom 25.11-22.12.2016

”Imagine the tiniest conceivable entity and then split it in half. Then think of outer space. Between the two extremes, there are many things we know nothing about and can say nothing about them. This is why these paintings are made.”

Näyttelyn nimen kilpikonna tuo mieleen jonkin muinaisen luomismyytin avaruudessa makaavan, maailmaa kilvellään kannattelevan alkuolennon. Maissinjyvä puolestaan muistuttaa scifi-elokuva ”Interstellarin” (Nolan, 2014) maissipeltojen yli pyyhkivästä hiekkamyrskystä ja Matthew McConaugheystä tähyilemässä tähtiin.

 

Keith Sonnier: Valikoituja teoksia

Galerie Forsblom, 25.11.-22.12.2016

Sonnier on valoveistotaiteen pioneerejä ja käyttänyt neonvaloja minimalistisessa taiteessaan jo 1960-luvulla. Kyseessä on hänen ensimmäinen, eri vuosikymmenten työtä esittelevä soolonäyttelynsä Pohjoismaissa. Odotettavissa mitä todennäköisimmin vaikuttavaa valoa, heijastavia pintoja, sauvoja, johtoja – ja sitä kautta varmasti myös retrofuturistista avaruustunnelmaa.

 

Samuji Talks X Kari Enqvist -podcast

Erottajankatu 9B / Soundcloud

Samuji Talks on terävä, lempeä sekä kaikille avoin tapahtuma- ja keskustelusarja, jossa toimittaja Ville Blåfield haastattelee vieraita eri elämänalueilta. Marraskuun alussa näkemyksiään maailmankaikkeudesta, alkuräjähdyksestä ja insinööreistä kertoi kiehtovalla ja ymmärrettävällä tavalla kosmologi Kari Enqvist. Haastattelu on nyt kuunneltavissa podcastina Samuji Talks Soundcloudista – jonka arkistosta löytyy avaruushirviöteemaan sopien myös Saska Saarikosken haastattelu aiheesta Trump.

∞ ∞ ∞

loungeclothandlight-set-_1968_105


Kuvat:

Khid: ”Maa jota ei ole” (screenshot musiikkivideosta)

Aelita: Queen of Mars” (Protazanov, 1924) via

Keith Sonnier: ”Lounge” (1968) via

[Edit: Tekstiä korjattu 20.11.2016]