Shyness is nice

museo

Viggo Wallensköld / Taidesalonki (Bulevardi 3 B, Helsinki) / 17.9-16.10.2016

 

Renessanssipömppä. Sillä sanalla olen kutsunut kyseisen aikakauden maalausten itselleni ulkoisesti samaistuttavaa naiskuvaa: pieni pyöreä alavatsa ja pienet punaiset nännit pienissä pyöreissä rinnoissa. Samankaltaisia samaistumisen tunteita olen kokenut myös Viggo Wallensköldin maalausten kapealanteisten ja pienirintaisten hahmojen edessä.

Wallensköld tunnetaan erityisesti erilaisuutta, moninaisuutta, toiseutta ja sukupuoli-identiteettiä käsittelevistä, yleisiä kauneusihanteita haastavista, laihoista, lihavista, karvaisista, paljaista, raajarikkoisista ja transsukupuolisista hahmoistaan. Yksinäisyydestään, ristiriitaisuuksistaan ja niinsanotuista epätäydellisyyksistään huolimatta hahmoissa on aina tyyneyttä, rauhaa ja varmuutta. Helsingin Taidesalongissa aukesi juuri Wallensköldin uusin yksityisnäyttely. Esillä olevat teokset ovat valmistuneet vuosina 2014-2016 ja ne jatkavat saumattomasti mutta uudistuneena teeman käsittelyä, laveammin ja pehmeämmin siveltimenvedoin.

Kokonaisuus koskettikin aivan uudella tasolla, ja spontaanista iltapäivän näyttelykäynnistä tuli yllättävän henkilökohtainen kokemus. Erityisen kiitollinen olin tavasta, jolla Wallensköld nostaa teoksissaan jalustalle ne, jotka eivät sitä itse tee. Hiljaiset, lempeät ja ystävälliset naiset. He jotka eivät pidä itsestään ääntä, korosta paremmuuttaan tai vaadi huomiota. He jotka sulautuvat tapettiin. He jotka istuvat *. He joista löydän kaltaiseni. He jotka Hercule Poirot filmatisoinneissa ovat hyvien puolella ja kutsuvat mestarietsivää nimellä ”Papa Poirot”.

Teosten nimet kertovat paljon näistä naisista. Ensimmäisen salin teossarjassa nimeltä ”Kreivitär (1,2,3)” nähdään mukaelma Keisari(nna)n uusista vaatteista. Hahmo, joka taidehistoriassa on totuttu näkemään parhaassa mahdollisessa valossa, patsastelevana, koristettuna, yliluonnollisena, vahvana ja viisaana valloittajana on nyt riisuttu auktoriteetistaan sekä vaatteistaan, laskettu jalustaltaan ja näytetty pienenä kuin lapsi. Heitä katsovat vastakkaisilta seiniltä ”Hoitaja”, ”Ystävätär” ja ”Opettaja”. ”Linna” teoksessa puolestaan istuu vakaana Whistlerin äitiä muistuttava matriarkka. He ovat arkisia, kauniita ja vahvoja naisia, jotka ansaitsevat tulla ikuistetuiksi, mutta jotka harvoin kohtaavat tätä kunniaa. Ihmeellistä ei tällä kertaa ole Wallensköldin ravistelevan rujo kauneus, vaan näkymättömien näkyväksi tekeminen.

Useimmat naisista esitetään torsoina, kädettöminä rintakuvina, asteleltuina hyllyn päälle, arkistokaappiin tai työpöydälle, yhdistettyinä koneisiin, johtoihin tai jalustoihin. Nyrpeäkasvoisen naisen voi kuvitella puhuvan alustanaan toimivan kopiokoneen tai faxin hermostuttavaa, katkonaista kieltä. Lempeäilmeinen nainen lankapuhelinjalustallaan on puolestaan välittävä välittäjä. Irtileikatuista päistä ja palkintokaappiin asetelluista naisten paloista voisi helposti syntyä hyvin kyseenalainen mielikuva. Wallensköldin kehojen katkomisessa ei kuitenkaan ole mitään naisvihamielistä. Hän itse perustelee näyttelyn kuvauksessa metodiaan: ”Vaikka ihmishahmo on osa asetelmaa tai konetta, se ei vähennä hänen inhimillisen läsnäolonsa merkittävyyttä.” Ennemminkin kuvat ovat mystisiä ja lempeitä kannanottoja näiden hahmojen puolesta. Nämä naiset ovat nousseet miehisen historiankirjoituksen kuvien kaanoniin, museoihin ja kunniapaikoille, sortumatta vallanhimoon tai voimankäyttöön, samalla onneksi välttäen eteerisen epäluonnollisen neitsytpyhimysviitan ansan. He ovat persoonia. He ovat sanoinkuvaamattoman tärkeitä. He ovat opettajia, hoitajia, ystäviä. Ja heihin soisi yhä useamman samaistuvan.

 

Hyvänä alkuna voidaan pitää sitä, että viime Flow-festivaalilla  ”Shyness is nice” sanomaa julistava Morrisseyn fanipaita myi loppuun.

 


 

*) Ote César Vallejon runosta ”Stumble between two stars” (1937-1939):

 

”beloved be the one who sleeps on his back,

the one who wears a torn shoe in the rain

beloved be the bald man without hat

the one who catches a finger in the door

beloved is he who sweats from guilt or shame

he who pays with what he lacks

beloved are they who sit down”

 

Tutkija Ursula Lindqvist on tulkinnut runoa näin: ”(…) [T]he poet replaces Christ’s radical and divine declaration that the lowliest in society are the most blessed, with a humanist, and equally radical, declaration that we should love those whom society deems the least note worthy on the basis of our common humanity (…)”. (1)

 


 

(1)  Lindqvist, 2010; Roy Andersson’s Cinematic Poetry and the Spectre of César Vallejo”

 Kuva: Viggo Wallensköld; ”Museo” (2014) via

 

 

Mainokset