oona bee

Tässä blogissa tarkastellaan vähemmän ja enemmän ajankohtaisia teoksia, niiden välisiä mielleyhtymiä, sekä kuljetaan aasinsiltoja pitkin näyttelystä ja näytöksestä toiseen.

Tag: Taidesalonki

Shyness is nice

museo

Viggo Wallensköld / Taidesalonki (Bulevardi 3 B, Helsinki) / 17.9-16.10.2016

 

Renessanssipömppä. Sillä sanalla olen kutsunut kyseisen aikakauden maalausten itselleni ulkoisesti samaistuttavaa naiskuvaa: pieni pyöreä alavatsa ja pienet punaiset nännit pienissä pyöreissä rinnoissa. Samankaltaisia samaistumisen tunteita olen kokenut myös Viggo Wallensköldin maalausten kapealanteisten ja pienirintaisten hahmojen edessä.

Wallensköld tunnetaan erityisesti erilaisuutta, moninaisuutta, toiseutta ja sukupuoli-identiteettiä käsittelevistä, yleisiä kauneusihanteita haastavista, laihoista, lihavista, karvaisista, paljaista, raajarikkoisista ja transsukupuolisista hahmoistaan. Yksinäisyydestään, ristiriitaisuuksistaan ja niinsanotuista epätäydellisyyksistään huolimatta hahmoissa on aina tyyneyttä, rauhaa ja varmuutta. Helsingin Taidesalongissa aukesi juuri Wallensköldin uusin yksityisnäyttely. Esillä olevat teokset ovat valmistuneet vuosina 2014-2016 ja ne jatkavat saumattomasti mutta uudistuneena teeman käsittelyä, laveammin ja pehmeämmin siveltimenvedoin.

Kokonaisuus koskettikin aivan uudella tasolla, ja spontaanista iltapäivän näyttelykäynnistä tuli yllättävän henkilökohtainen kokemus. Erityisen kiitollinen olin tavasta, jolla Wallensköld nostaa teoksissaan jalustalle ne, jotka eivät sitä itse tee. Hiljaiset, lempeät ja ystävälliset naiset. He jotka eivät pidä itsestään ääntä, korosta paremmuuttaan tai vaadi huomiota. He jotka sulautuvat tapettiin. He jotka istuvat *. He joista löydän kaltaiseni. He jotka Hercule Poirot filmatisoinneissa ovat hyvien puolella ja kutsuvat mestarietsivää nimellä ”Papa Poirot”.

Teosten nimet kertovat paljon näistä naisista. Ensimmäisen salin teossarjassa nimeltä ”Kreivitär (1,2,3)” nähdään mukaelma Keisari(nna)n uusista vaatteista. Hahmo, joka taidehistoriassa on totuttu näkemään parhaassa mahdollisessa valossa, patsastelevana, koristettuna, yliluonnollisena, vahvana ja viisaana valloittajana on nyt riisuttu auktoriteetistaan sekä vaatteistaan, laskettu jalustaltaan ja näytetty pienenä kuin lapsi. Heitä katsovat vastakkaisilta seiniltä ”Hoitaja”, ”Ystävätär” ja ”Opettaja”. ”Linna” teoksessa puolestaan istuu vakaana Whistlerin äitiä muistuttava matriarkka. He ovat arkisia, kauniita ja vahvoja naisia, jotka ansaitsevat tulla ikuistetuiksi, mutta jotka harvoin kohtaavat tätä kunniaa. Ihmeellistä ei tällä kertaa ole Wallensköldin ravistelevan rujo kauneus, vaan näkymättömien näkyväksi tekeminen.

Useimmat naisista esitetään torsoina, kädettöminä rintakuvina, asteleltuina hyllyn päälle, arkistokaappiin tai työpöydälle, yhdistettyinä koneisiin, johtoihin tai jalustoihin. Nyrpeäkasvoisen naisen voi kuvitella puhuvan alustanaan toimivan kopiokoneen tai faxin hermostuttavaa, katkonaista kieltä. Lempeäilmeinen nainen lankapuhelinjalustallaan on puolestaan välittävä välittäjä. Irtileikatuista päistä ja palkintokaappiin asetelluista naisten paloista voisi helposti syntyä hyvin kyseenalainen mielikuva. Wallensköldin kehojen katkomisessa ei kuitenkaan ole mitään naisvihamielistä. Hän itse perustelee näyttelyn kuvauksessa metodiaan: ”Vaikka ihmishahmo on osa asetelmaa tai konetta, se ei vähennä hänen inhimillisen läsnäolonsa merkittävyyttä.” Ennemminkin kuvat ovat mystisiä ja lempeitä kannanottoja näiden hahmojen puolesta. Nämä naiset ovat nousseet miehisen historiankirjoituksen kuvien kaanoniin, museoihin ja kunniapaikoille, sortumatta vallanhimoon tai voimankäyttöön, samalla onneksi välttäen eteerisen epäluonnollisen neitsytpyhimysviitan ansan. He ovat persoonia. He ovat sanoinkuvaamattoman tärkeitä. He ovat opettajia, hoitajia, ystäviä. Ja heihin soisi yhä useamman samaistuvan.

 

Hyvänä alkuna voidaan pitää sitä, että viime Flow-festivaalilla  ”Shyness is nice” sanomaa julistava Morrisseyn fanipaita myi loppuun.

 


 

*) Ote César Vallejon runosta ”Stumble between two stars” (1937-1939):

 

”beloved be the one who sleeps on his back,

the one who wears a torn shoe in the rain

beloved be the bald man without hat

the one who catches a finger in the door

beloved is he who sweats from guilt or shame

he who pays with what he lacks

beloved are they who sit down”

 

Tutkija Ursula Lindqvist on tulkinnut runoa näin: ”(…) [T]he poet replaces Christ’s radical and divine declaration that the lowliest in society are the most blessed, with a humanist, and equally radical, declaration that we should love those whom society deems the least note worthy on the basis of our common humanity (…)”. (1)

 


 

(1)  Lindqvist, 2010; Roy Andersson’s Cinematic Poetry and the Spectre of César Vallejo”

 Kuva: Viggo Wallensköld; ”Museo” (2014) via

 

 

Lihaa ja puuta

ham

Aki Kaurismäen elokuvassa ”Hamlet liikemaailmassa” (1987) Pirkka-Pekka Peteliuksen esittämä päähenkilö marssii keittiöön ja näkee jotakin pysäyttävää. ”Kinkkua… anna minä”, hän sanoo ja leikkaa ahnaasti paksun siivun. Koska katsoin elokuvaa aikoinaan englanninkielisen yleisön seassa, alareunassa juoksi tekstitys: ”Ham… let me”. Tajunta räjähti siinä hetkessä.

HAM on jälleen ajankohtainen Helsingin Taidemuseon uusittuaan nimensä ja avatessaan remontin jälkeen ovensa jälleen yleisölle. Tipoitellen julkaistu museon uusi ilme on antanut odottaa paljon. Taivaansinisiä karkkiraitoja, hidastettuja popcorneja, tulikärpäsiä pimeydessä, tyylikästä turkoosia ja lupauksia pursuava kirjainyhdistelmä H, A, M (joka aluksi ärsytti, mutta jolle olen nyt jo lämmennyt)… Nettisivut ovat olleet kaikenkaikkiaan miellyttävät, kiinnostusta herättävät ja tätä päivää.

Kysymys mielessä kuuluikin: tarjoaako uusi museo myös kinkkua tuon kauniin ihon alle?

Kyllä tarjosi. Yli 60 tonnia tarkalleenottaen.

Museon johtaja Maija Tanninen-Mattilan sanoin HAMin pyrkimyksenä on olla muista erottuva, kokemuksia tarjoava matalan kynnyksen museo. Uudet tilat rakentuvatkin maksulliseen ja kaikille (esimeriksi elokuvateatterikävijöille) avoimeen  maksuttomaan puoleen. Taiteen katsomisen välineiksi, näyttelyvierailun työkaluiksi taikka ihan vain huvin vuoksi aulassa on tarjolla näkökulmalappusia niin kiireisille, tunteellisille, treffeillä oleville, lapsekkaille, ärsyyntyneille kuin krapulaisille museokävijöille – Simppeli ja ihan hauska idea mielestäni.

Tennispalatsin alakerrassa Kluuvin Galleria on saanut uuden elämän HAM-kulmana, jonka ensimmäisenä näyttelynä nähdään Ilona Valkosen ideoima anarkistinen kukkakauppa ja kävijöille avoin ”levähdyskeidas”. ”Vieno Motors: How to prepare 1.0”:n vierailevina kukkavastaanottajina nähdään niin koreografi, DJ, köysi- kuin performanssitaiteilijoitakin. Ylös museon liukuportaita johdattaa katosta riippuva Kai Kavenin ”Unidentified Hanging Object”. Elokuvateattereiden popcorninrasvan yhä leijuessa nenään, museo eräänlaisena teesinään lupaa taiteesta popcornia aivoille. Edelleen maksuttomassa yläkerran galleriatilassa nähdään poimintoja ”helsinkiläisten omasta taidekokoelmasta”. Reija Meriläisen videoteos-installaatio ”En garde” materialisoi odotuksen ja osuman välisen jännitteen. Kulman takana IC-98 duon ”Jälkinäytöksen” vaikuttavat, animoidut lyijykynäpiirrokset maalaavat synkkiä, hypnoottisia, dystooppisia uhkakuvia (Jos kourassasi on näkökulmalappu krapulaolotilaan, en suosittele suuntaamaan näiden teosten eteen.)

Maksullisen puolen aloittaa Taidesalongin merkkivuosinäyttely, johon on koottu sata gallerian kautta kulkenutta teosta, edustaen kukin oman aikansa omintakeisinta maalaustaidetta sadan vuoden ajalta. Värien käyttö on ollut Taidesalongin keskeisiä linjoja alusta alkaen, ja näyttelyssä nähdäänkin teoksia taiteilijoilta Tyko Sallisesta Rafael Wardiin. Naistaitelijoiden määrä ilahduttaa erityisesti.

Ylöspäin kapeiden portaiden nousussa entisen tennishallin korkeiden kattojen alle on samakaltaista ylevöittävää tuntua, kuin kivenheiton päässä Taidehallin kirkkomaisessa portaikossa. Sitten vastassa odottaa Ai Weiwein kaiken turhan ylevyyden ja järjestelmien kumartelun romuttava keskisormi. Siitäs sain.

Ai Weiwein yksityisnäyttelyn saaminen Suomeen on jo tapaus itsessään, ja antaa myös odottaa paljon HAMin tulevilta näyttelyiltä. Kyseessä on ensimmäinen taiteilijalta nähty yhden materiaalin (puun) ympärille rakentuva teemanäyttely, verrattuna lukuisiin retrospektiiveihin. Veistoksia voi katsoa halutessaan esteettisinä, vaikuttavina, Weiwein arkkitehtiosaamisen ja valtavan työryhmänsä ylläpitämien puukäsityö- ja tappiliitostekniikoiden kädenjälkinä, taikka niinä vahvasti poliittisina, kantaaottavina, Kiinan menneisyyttä, sananvapautta ja nykyvaltiota kommentoivina taideteoksina, joiden vuoksi Weiwei on yksi tämän hetken maailmanlaajuisesti kuumimpia ja vaikutusvaltaisimpia nimiä nykytaiteen kentällä. Monitasoisuus tulee hyvin ilmi kahdessa uusimmassa teoksessaan: ”Valkoinen talo” vaikuttaa kauneudellaan, suuruudellaan, surumielisyydelläänkin, samalla antaen Qing-dynastian aikaiselle, hylätylle, puiselle temppelirakennukselle uuden äänen (metsiä ei Kiinassa juurikaan enää ole ja antiikkipuuta materiaalina käsitellään lähinnä roskana). ”Jätesäiliö”, monimutkainen ja kaunis puurakennelma, kertoo traagisen tositarinan Kiinassa yleisestä lasten hylkäämisestä, ja jätesäiliöön kiivenneistä, häkämyrkytykseen kuolleista pojista. Näyttelysalit kiertävässä tapetissa laamat haistattelevat, sileät pinnat houkuttavat koskemaan ja Weiwei itse kannustaa ahkeraan selfie-toimintaan ja somettamiseen.

***

Vaikka entisessä Tennispalatsin Taidemuseossa olen nähnyt monet lempinäyttelyistäni, ja moni suurtapaus on jäänyt kokematta (mm. Frida Kahlo vuonna 1997, oh little did I know then), se on monesti vain… unohtunut mielestä. Uskon, että ei unohdu enää.

Jään ahnaasti odottamaan yhä uusia meheviä siivuja HAMia.