oona bee

Tässä blogissa tarkastellaan vähemmän ja enemmän ajankohtaisia teoksia, niiden välisiä mielleyhtymiä, sekä kuljetaan aasinsiltoja pitkin näyttelystä ja näytöksestä toiseen.

Kategoria: Museot

Pahan kukat

heikki_marila

Turussa Wäinö Aaltosen museolla kukat ovat puhutelleet nyt vuoden aikana kahdesti. Eivät kuitenkaan sievyydellään, vaan saattaen synkkiin ajatuksiin.

Ensin oli Heikki Marilan ”Kukkia ja perkeleitä” (12.6.–6.9.2015). Näyttelyn perkeleinä näyttäytyivät aluksi taiteilijan rujot omakuvat sekä huoneenkorkuiset, apokalyptiset, vertasuihkuavat ja groteskit kohtaukset. Manailun tavoin niissä oli voimannäyttöä ja repivyyttä. Noiden kuvien rinnalla Marilan voitokkaat kukkamaalaukset, värikkäät asetelmat ja kauniit kuvat tuntuivat aluksi kovin harmittomilta. Mitä lähemmäs niitä astui, sitä enemmän niistä kuitenkin paljastui. Aiheellaan 1600-luvun alankomaalaista, syboliikaltaan voimakasta maalaustraditiota tapailleista kukka-asetelmista löytyi niiden kuollut luonto.

Marilan paksulla maalikerroksella kankaalle kuin veistettyjen maalausten lihallisuus oli herkullista ja samalla luotaantyöntävää. Houkutteleva, miellyttävä, inhottava ja vastenmielinen sekoittuivat. Kuten Marilan töissä yleisemminkin, niissä oli kiehtovaa kahtijakoisuutta. Banaali oli ylevöitetty ja ylevöitetty oli riisuttu. Kukkamaalausten iso koko lisäsi niiden vaikuttavuutta sekä muistutti vanitas- ja memento mori -maalausperinteen mukaisesti ihmisyyden, yltäkylläisyyden ja turhamaisuuden rappioituneisuudesta.

Alkusilmäykseltä viattomien kukkien sekä hehkuvien hedelmäröykkiöiden seasta silmä alkoi poimia niistä tihkuvan, kiiltävän, ruskean mädän ja mustan, myrkyllisen homeen. Kuviteltu hedelmäisen makea tuoksu muuttui kitkeräksi ja härskiksi. Näyttelytekstissä mainittiin vuosisatojen takainen, kreikankielinen termi ”miasma” – orgaanisesta, mätänevästä aineksesta uskotun nouseva, kulkutauteja aiheuttava myrkyllinen höyry. Maalausten edessä mieleen palasi aikoinaan ”The Cook, The Thief, His Wife & Her Lover” (Greenway, 1989) elokuvan sieluun herättämä löyhkä. Tarinan tapahtumat sijoittuvat gourmet-ravintolaan, jossa pröystäilevyyden, julmuuden ja teennäsyyden keskellä rakastavaiset pyritselevät pakoon väkivaltaa ja tyranniaa. Sivistys, vaatimattomuus ja lempeys kuristuvat sadismin, sikailun ja röyhkeyden keskellä. Tarpeekseen saanut Vaimo ja hänen Rakastajansa kohtaavat salaa mätänevän lihan ympäröimänä, Varkaan nenän alla ja suopean Kokin avustuksella. Ravintolan nimi ”La Hollandaisé”, kuten myös sen seinällä riippuva Frans Halsin maalaus, yhdistivät maantieteellisesti elokuvan Marilan teosten viittausten kanssa. Elokuvassa on maalauksellista, sisuskaluja kuristavaa kauneutta sekä väkivaltaa ja vastenmielisyyttä, joiden mädänneisyys jättäisi lohduttomaksi, ellei loppukohtauksen katharttinen kosto muttaisi sitä herkulliseksi. Tuo ajatus tuntui Marilan kukkien edessä lohdulliselta.

Tällä hetkellä WAMissa nähtävät kukat ovat Saara Ektrömin käsialaa. Kuten Marilankin teoksissa, kontrastit ovat vahvasti läsnä, kun kaunis, sileä, haalean hempeä, kuollut, epämiellyttävä ja pimeä yhdistyvät. Myös Ektsrömin töiden juuret ovat Marilan kukkien tapaan vahvasti keskieurooppalaisessa nature morte -asetelmatraditiossa. Valokuvaformaatti, verrattuna lihalliseen maaliin, tuntuu aluksi viileän steriililtä. Tunnelman painostavuus hiipii kuitenkin pian sisuksiin asti. Teoksissa on pahaenteistä, kylmää kauneutta ja niiden pysähtyneisyyden taustalla häilyy uhka. Seinänkorkuisen petolinnun katse on samalla salaperäinen ja riisuva – syyllistäväkin? Rikospaikkavalokuvista muistuttavissa, salamavalon pysäyttämissä kohtauksissa risukasasta pilkottavat hiukset puistattavat.

Ekströmin kuvien teemoiksi on mainittu kasvu ja maatuminen, muodonmuutokset ja mutaatiot. Itselleni näyttelyn nimi ”Alkemia” viittaa ihmisen tavoitteeseen muuttaa luontoa mieleisekseen, puuttua sen alkuperäiseen olotilaan ja tehdä siitä rahanarvoinen ja kuolematon. Näyttelyssä kukat ovat yksi materia muiden joukossa, jotka muuttavat muotoaan, tavoitellen (alkemistin tahdosta) jotakin toista olotilaa. Vaaseista nouseviin astelemiin voi mitei kuvitella mystikkotiedemiehen pipetit ja kuplivat letkut. Taikurin hattua muistuttavasta maljakosta kohoaa kaunista kasvustoa. ”Resignation and success” (2014) teoksessa alkemistisen koe vaikuttaa epäonnistuneen ja sen kukat ovat nuukahtaneet lyijynraskaina. Viereisessä salissa orgaaninen, muotoutuva aines on vangittu kuin korumaisiksi objekteiksi. Kuvat jalokivimäisistä mineraaleista rinnallaan sieniä, kukkia ja lonkeroita saa pelkäämään, että alkemisti – jumalankaltaisuutte tavoitteleva, turhamainen ihminen – on onnistunut tavoitteessaan.

Pimeään saliin sijoitettu äänimaisema – suriseva raatokärpänen – palauttaa korvakäytävää pitkin nenään miasman. Sienet ja hiukset luovat epämiellyttävyyden, lian ja kuoleman ulottuvuuden ja yhdistyvät mielessäni Marilan hedelmistä tihkuvaan mätään. Tunnelma on hetkittäin jopa klaustrofobinen. Ekströmin kirkas, kirurginterävä ote kuitenkin hypnotisoi pysymään paikallaan, erityisesti ”Tailor” (2016) videoteoksen edessä. Teoksessa kangas muuntuu ihmisen käsissä määrätietoisesti kaavaluonnoksesta valmiiksi puvuksi. Räätäli ja arkkitehti sekoittuvat mielessäni ja mallinuken päällä lepäävä valmis kuori muistuttaa rakennuksen fasadia (pulujen sijaan sillä istuvat undulaatit). Päätön mallinukke tekee siitä tyhjän kuoren. Teos kierrättää kuvamateriaalia Ekströmin aiemmasta ”Man before a Mirror” (2011) videoteoksesta, pohjautuen dadaistiseen tekstiin, jossa ihminen tulee peilin edessä tietoiseksi itsestään ja omasta turhamaisuudestaan.

Ja tuo ahne turhamaisuus on se ihmisyyden mätä, riivaava perkele.

breeding

Saara Ekström: ”Alkemia” / 5.2-24.4.2016 / Wäinö Aaltosen museo, Turku

Kuvat: Heikki Marila: ”Kukat XXIX” (2010) / Saara Ekström: ”Breeding” (2010)

Mainokset

Lihaa ja puuta

ham

Aki Kaurismäen elokuvassa ”Hamlet liikemaailmassa” (1987) Pirkka-Pekka Peteliuksen esittämä päähenkilö marssii keittiöön ja näkee jotakin pysäyttävää. ”Kinkkua… anna minä”, hän sanoo ja leikkaa ahnaasti paksun siivun. Koska katsoin elokuvaa aikoinaan englanninkielisen yleisön seassa, alareunassa juoksi tekstitys: ”Ham… let me”. Tajunta räjähti siinä hetkessä.

HAM on jälleen ajankohtainen Helsingin Taidemuseon uusittuaan nimensä ja avatessaan remontin jälkeen ovensa jälleen yleisölle. Tipoitellen julkaistu museon uusi ilme on antanut odottaa paljon. Taivaansinisiä karkkiraitoja, hidastettuja popcorneja, tulikärpäsiä pimeydessä, tyylikästä turkoosia ja lupauksia pursuava kirjainyhdistelmä H, A, M (joka aluksi ärsytti, mutta jolle olen nyt jo lämmennyt)… Nettisivut ovat olleet kaikenkaikkiaan miellyttävät, kiinnostusta herättävät ja tätä päivää.

Kysymys mielessä kuuluikin: tarjoaako uusi museo myös kinkkua tuon kauniin ihon alle?

Kyllä tarjosi. Yli 60 tonnia tarkalleenottaen.

Museon johtaja Maija Tanninen-Mattilan sanoin HAMin pyrkimyksenä on olla muista erottuva, kokemuksia tarjoava matalan kynnyksen museo. Uudet tilat rakentuvatkin maksulliseen ja kaikille (esimeriksi elokuvateatterikävijöille) avoimeen  maksuttomaan puoleen. Taiteen katsomisen välineiksi, näyttelyvierailun työkaluiksi taikka ihan vain huvin vuoksi aulassa on tarjolla näkökulmalappusia niin kiireisille, tunteellisille, treffeillä oleville, lapsekkaille, ärsyyntyneille kuin krapulaisille museokävijöille – Simppeli ja ihan hauska idea mielestäni.

Tennispalatsin alakerrassa Kluuvin Galleria on saanut uuden elämän HAM-kulmana, jonka ensimmäisenä näyttelynä nähdään Ilona Valkosen ideoima anarkistinen kukkakauppa ja kävijöille avoin ”levähdyskeidas”. ”Vieno Motors: How to prepare 1.0”:n vierailevina kukkavastaanottajina nähdään niin koreografi, DJ, köysi- kuin performanssitaiteilijoitakin. Ylös museon liukuportaita johdattaa katosta riippuva Kai Kavenin ”Unidentified Hanging Object”. Elokuvateattereiden popcorninrasvan yhä leijuessa nenään, museo eräänlaisena teesinään lupaa taiteesta popcornia aivoille. Edelleen maksuttomassa yläkerran galleriatilassa nähdään poimintoja ”helsinkiläisten omasta taidekokoelmasta”. Reija Meriläisen videoteos-installaatio ”En garde” materialisoi odotuksen ja osuman välisen jännitteen. Kulman takana IC-98 duon ”Jälkinäytöksen” vaikuttavat, animoidut lyijykynäpiirrokset maalaavat synkkiä, hypnoottisia, dystooppisia uhkakuvia (Jos kourassasi on näkökulmalappu krapulaolotilaan, en suosittele suuntaamaan näiden teosten eteen.)

Maksullisen puolen aloittaa Taidesalongin merkkivuosinäyttely, johon on koottu sata gallerian kautta kulkenutta teosta, edustaen kukin oman aikansa omintakeisinta maalaustaidetta sadan vuoden ajalta. Värien käyttö on ollut Taidesalongin keskeisiä linjoja alusta alkaen, ja näyttelyssä nähdäänkin teoksia taiteilijoilta Tyko Sallisesta Rafael Wardiin. Naistaitelijoiden määrä ilahduttaa erityisesti.

Ylöspäin kapeiden portaiden nousussa entisen tennishallin korkeiden kattojen alle on samakaltaista ylevöittävää tuntua, kuin kivenheiton päässä Taidehallin kirkkomaisessa portaikossa. Sitten vastassa odottaa Ai Weiwein kaiken turhan ylevyyden ja järjestelmien kumartelun romuttava keskisormi. Siitäs sain.

Ai Weiwein yksityisnäyttelyn saaminen Suomeen on jo tapaus itsessään, ja antaa myös odottaa paljon HAMin tulevilta näyttelyiltä. Kyseessä on ensimmäinen taiteilijalta nähty yhden materiaalin (puun) ympärille rakentuva teemanäyttely, verrattuna lukuisiin retrospektiiveihin. Veistoksia voi katsoa halutessaan esteettisinä, vaikuttavina, Weiwein arkkitehtiosaamisen ja valtavan työryhmänsä ylläpitämien puukäsityö- ja tappiliitostekniikoiden kädenjälkinä, taikka niinä vahvasti poliittisina, kantaaottavina, Kiinan menneisyyttä, sananvapautta ja nykyvaltiota kommentoivina taideteoksina, joiden vuoksi Weiwei on yksi tämän hetken maailmanlaajuisesti kuumimpia ja vaikutusvaltaisimpia nimiä nykytaiteen kentällä. Monitasoisuus tulee hyvin ilmi kahdessa uusimmassa teoksessaan: ”Valkoinen talo” vaikuttaa kauneudellaan, suuruudellaan, surumielisyydelläänkin, samalla antaen Qing-dynastian aikaiselle, hylätylle, puiselle temppelirakennukselle uuden äänen (metsiä ei Kiinassa juurikaan enää ole ja antiikkipuuta materiaalina käsitellään lähinnä roskana). ”Jätesäiliö”, monimutkainen ja kaunis puurakennelma, kertoo traagisen tositarinan Kiinassa yleisestä lasten hylkäämisestä, ja jätesäiliöön kiivenneistä, häkämyrkytykseen kuolleista pojista. Näyttelysalit kiertävässä tapetissa laamat haistattelevat, sileät pinnat houkuttavat koskemaan ja Weiwei itse kannustaa ahkeraan selfie-toimintaan ja somettamiseen.

***

Vaikka entisessä Tennispalatsin Taidemuseossa olen nähnyt monet lempinäyttelyistäni, ja moni suurtapaus on jäänyt kokematta (mm. Frida Kahlo vuonna 1997, oh little did I know then), se on monesti vain… unohtunut mielestä. Uskon, että ei unohdu enää.

Jään ahnaasti odottamaan yhä uusia meheviä siivuja HAMia.