oona bee

Tässä blogissa tarkastellaan vähemmän ja enemmän ajankohtaisia teoksia, niiden välisiä mielleyhtymiä, sekä kuljetaan aasinsiltoja pitkin näyttelystä ja näytöksestä toiseen.

Tag: Emma Ainala

”Ah”, she cried, ”you look so cool. You always look so cool.”

Melkein tasan vuosi sitten Emma Ainalan maalauksen merenneidot ja Simone de Beauvoir kävivät vuoropuhelua tässä blogissa. Nyt on Ainalan ensimmäisen yksityisnäyttelyn teosten, itseni ja Kultahatun vuoro heijastella muunmuassa viattomuuden, bailauksen ja kaipauksen teemoja.

Helsinki Contemporaryn vuoden 2014 ryhmänäyttelyssä nähdyt Ainalan teokset hehkuvat yhä vedenväreissä tuoreina mielessä. Heleitä turkooseja syventäneistä barokin tummista sävyistä, metsänvihreästä ja ruosteenpunaisesta ollaan nyt nähtävässä ”Sensual World” näyttelyssä siirrytty entistä enemmän rokokoo-pastelleihin ja muovisen, kitschillä flirttailevan pinkin puolelle. Kerubit, muoviruusut ja timantit tuovat hyvällä tavalla ihan vähän oksennusta suuhun. Sokerihuuruissa kasvot vääristyvät ja jalokivisilmät kimaltavat himmeinä, kyseenalaistaen oman tyhjyytensä. Muoviset matkamuistosimpukat, delfiinit, Neitsyt Mariat, joutsenet ja kermakakut levittäytyvät installaatioina maalausten raameista näyttelysaleihin. Ainalan tyylissä ei karsita ja enemmän on todellakin enemmän. Maalatessaan hän luottaa intuitioon, tunteeseen, aistimukseen sekä näkyihinsä, jotka irrationaalisina, välähdyksenomaisina, toisinaan miltei valmiina kuvina hän siirtää kankaalle. Tuloksena on teosten omintakeinen, vaikuttava, ristiriitainen, jännitteinen sekä usein surumielinen ja määrittelemätön tunnelma.

Ricci

”Ricci” (2016)

Näennäisen suloinen tyttöestetiikka on teoksissa yhä läsnä. Kaulasta riippuvat korututit ja jin/jang -logot palauttavat itse kunkin nostalgisen ysäriviattomuuden aikaan. Viattomuus, siihen kaipuu ja huoli sen puolesta nousevat esiin useassa Ainalan uusista töistä. Frida Kahlon kipeistä omakuvista muistuttavassa ”Gut Feelingissa” (2015) taiteilijan omakuvanakin näyttäytyvä äitihahmo kantaa kohdussaan peuraa, ”Supernovassa” (2015) hän hoivaa vastasyntynyttä merenneitoa ja ”Snow White Lies” (2015) teoksessa kantaa huolta metsäneläiminä syliin pyrkivistä poikasistaan. Viattomuuden laitamilla odottaa jokin pahaenteinen ja uhkaava. Ajassamme, jossa vihapuhe, möyhääminen ja kiusaaminen ovat arkipäivää, olo on välillä niin turhautunut, että haluaisi nostaa kädet ilmaan. Niin toiveikkaan ”I have a dream” (2016) teoksen koristellut hippihahmot kukkia hiuksissaan tekevätkin. Toisaalta hurmoksellisessa eleessä on mukana se hippiliikkeen naiivin, romanttisen, viattoman ja utopistisen uskon mahdottomuus – ikäänkuin itselle ja lapsilleen kertoma valkoinen valhe (tai kupla), että hyvä voittaa.

Stars

”Too Many Stars And Not Enough Sky” (2016)

Toinen näyttelyn pääteemoista on aikakautemme sekä Ainalan ja itseni kaltaisille Y-sukupolven edustajien harteille laskettu itsen epätoivoinenkin etsintä. Eksistentiaaliset kriisit ja minuuden törmäykset ilmenevät – kuten Ainala itse kuvailee – identiteettikreisibailauksena, jonka jälkiseurauksena jää kalvaamaan tyhjyyden tunne. Vahvimmin tämä välittyy teoksessa ”Too many stars and not enough sky” (2016), joka näyttäytyy eräänlaisena sisarteoksena edellisen näyttelyn ”Farewell To Mermaids (Polttarit)” (2014) maalauksen kanssa. Siinä missä merenneidot huokuivat tyttökulttuurin yhteenkuuluvuutta, jaettuja salaisuuksia ja voimaa, ovat uudemman teoksen hahmot kasvaneet erilleen, tuoden esiin tyttökulttuurin pimeämmän puolen. Enkelinsiivet ja eläinnaamarit tuovat viattomuuden vaikutelman sijaan mieleen Snapchat-filtterin kyllästämän elämän. Siinä elämässä on kateutta, kilpailua, mustamaalausta, itsekkyyttä ja kaksinaamaisuutta. Sylissä puristetun pörröisen Gizmo-hahmon tavoin oikeanlaista polttoainetta saatuaan suloinen muuttuu hirviömäiseksi. Kaksi hahmoista on jo poissa pelistä (en voi olla kuulematta ”Mean girls” elokuvan ”You can’t sit with us” repliikkiä päässäni). Suosittujen ja luusereiden keskellä Ainalan omakuvanakin nähtävä hahmo näyttäytyy eräänlaisena sovittelijana tai näkijänä, asettautumatta kuitenkaan ilmiön ylä- tai ulkopuolelle.

galleria

”Spirited Away” (2016) galleriatilassa

Näkeviä silmiä on näyttelyn teoksissa monia. Ne leijuvat teoksien taivailla vahtivina tai surevina, ne väreilevät hahmojen kasvoilta ja ne tuijottavat kaikennäkevyyden, tiedon taikka tietoisuuden merkkeinä hahmojen otsilta ja kämmeniltä. Toisaalta monessa teoksessa hahmojen silmät on suljettu tai peitetty.

Etenkin ”Spirited Away” teoksen äärellä mieleen palaavat eräät kirjallisuuden kuuluisat silmät:

But above the gray land and the spasms of bleak dust which drift endlessly over it, you perceive, after a moment, the eyes of Doctor T. J. Eckleburg. The eyes of Doctor T. J. Eckleburg are blue and gigantic – their irises are one yard high. They look out of no face, but, instead, from a pair of enormous yellow spectacles which pass over a nonexistent nose. (…) his eyes, dimmed a little by many paintless days, under sun and rain, brood on over the solemn dumping ground.

F. Scott Fitzgeraldin teoksessa ”The Great Gatsby” (suom. Kultahattu; 1926) kuvaillut, Tuhkalaakson laitamilla mainostaulussa tuijottavat silmät on aikojen saatossa tulkittu niin Jumalan, Jumalan kuoleman, kaptalismin kuin ihmistä kalvavan syyllisyydenkin symboleina. ”Kultahatun” tarina itsessään on kuva amerikkalaisen unelman, ikuisen nuoruuden ja rakkauden tavoittelusta, menetetyn kaipuusta sekä rahan, juhlinnan, pinnallisuuden ja turhamaisuuden varjostamasta sukupolvesta. Tuo kuvaus puolestaan ei ole kovin kaukana niistä sanoista, joilla milleniaaleihinkin viitataan.

Ainalan maalauksen kasvoton silmäpari on tyhjä ja kylmä. Ihmisten kasvot on peitetty hiuksilla tai aseteltu seisomaan niskoillaan kuin kukkavaasi. He ovat muuttuneet ornamenteiksi ornamenttien rinnalle, jotka ryöppyävät maalauksessa koukeroisena, päälleliimatun oloisena tapettikuviona. Disneyn iloiset sinilinnut kiskovat irvokkaasti jo romahtaneita hahmoja jaloilleen, kuin ylläpitääkseen suloista julkisivua. ”There Is A Light That Never Goes Out” (2015) maalauksen taivaalla nähdään puolestaan surumielinen, kyynelehtivä silmäpari, jonka katseen alla, villien lupiinien ympäröimänä matka on onnettomasti katkennut. Hahmot ovat kuin unessa, jumiutuneet päämäärättömästi ”ei minnekään”. Tai kenties teoksen hahmot ovat sittenkin yrittäneet pakoon. He ovat individualismin, itsekkyyden ja pinnallisuuden ajassa etsieet yhteisöllisyyttä, merkityksellisyyttä, uutta henkisyyttä, mutta ovat halvaantuneet, pökertyneet tai luovuttaneet matkalla sinne.

There Is A Light That Never Goes Out

”There Is A Light That Never Goes Out” (2015)

Näyttelyn kierrettyäni, juuri ennen lähtöä, huomasin hakeutuvani vielä kerran ”I Have A Dream” teoksen hippihahmojen eteen. Teoksen nimi voisikin hyvin olla ”I Want To Believe”. Edes lentävä lautanen ei tuntuisi Ainalan maailmassa kovin kummalliselta.

***

Emma Ainalan ”Sensual World” nähtävissä Helsinki Contemporaryssa vielä tämän viikon lauantaihin asti.

Teoskuvat via

Otsikon lauseen parkaisi huoleton, kohtalokas Daisy kirjassa ”The Great Gatsby”.

Mainokset

In a universe which he cannot enter

mermaids

Emma Ainalan teos ”Jäähyväiset merenneidoille (Polttarit)” (2014) on isokokoinen, räikeä, neonpinkkiä ja pastelliturkoosia, söpöyttä ja valuvaa rujoutta. Se yhdistelee populaarikulttuurin, taidehistorian ja nykykulttuurin elementtejä hajoavaksi, usvaiseksi kohtaukseksi, jossa tutunnäköiset merenneitohahmot hengailevat. Kuukausia sitten Helsinki Contemporaryssa nähty kuva jäi mieleen ja löysi lopulta keskustelukumppanin.

Simone de Beauvoiren tutkielmakirjanen ”Brigitte Bardot and the lolita syndrome” (1962) tarkastelee ikonisen Brigitte Bardotin olemusta, aistikkuutta, uhkaavuutta ja vetovoimaa omana aikanaan. Samankaltaisia, isolla fontilla kirjoitettua (joka muistuttaa ala-asteen kesälomilla luetusta Vihreä varis -lastenkirjasarjasta) ja joka toinen sivu BB:n valokuvalla kuvitettua, soisi muuten teoreettisen esseekirjallisuuden useamminkin olevan.

Ensimmäinen keskusteluyhteys teosten välillä syntyi niissä piirteissä, jotka Ainalan teoksen hahmot lainaavat ikonisilta naishahmoilta. Ainalan maailmoissa Lana De Rey, prerafaeliitit, ihmemaan Dorothy ja antiikin hahmot sekoittuvat, leikitellen identiteetillä, nostalgialla ja fanittamisella, levitellen mielikuvia ja muistumia. Jäähyväisteoksessa merenneidoille piirteitään ovat lainanneet mm. Priscilla Presley, Chloe Savigny  ̶  ja Brigitte Bardot.

Maalauksessa välittyvät tyttökulttuurin yhteekuuluvuus, pyjamabileissä jaetut salaisuudet ja polttareissa hyvästeltävä tytön rooli. Merenneitohahmot makaavat, nojaavat ja roikottavat pyrstöjään näennäisen huolettomasti vetisellä sohvalla. Tyttöyden ja naiseuden rajaveden pinta kuohuu. Teoksen kuvaamassa hetkessä hahmot nauttivat vielä vapaudestaan ja paljaudestaan, omanarvontunnetta, häpeilemättömyyttä ja nuoruutta hehkuen.

Beauvoir sitoo kirjoituksessaan yhteen Vladimir Nobokovin ”Lolitan” (1955), ja villin, luonnonlapsimaisen, seksuaalisuutta pursuavan Brigitten nymfihahmon. Elokuvissa BB tanssii paljain jaloin, vapaana tiukoista, rajoittavista muotiluomuksista, alusvaatteista tai kampauksista (kerrotaan, ettei BB käyttänyt kampaa, vain sormiaan), lapsenomaisesti, impulsiivisesti, vailla huolta taikka vastuuntuntoa. Hän on kuin luonnonvoima, kesyttämätön ja vaarallinenkin. Hän pursusi Nobokovin kirjan herättelemää kielletyn hedelmän makua. Beauvoir kuvaileekin kirjasessaan BB:n hahmoa eräänlaisena modernina Eevana, ”ikuisen naiseuden” ruumiillistumana, ja uuden aistillisuuden ilmentymänä. BB:n lapsekas uhma elokuvissa vetosi mieskatsojaan, ikäänkuin kerjäten tätä kouluttamaan, kesyttämään, kahlitsemaan ja pelastamaan hänet. Eleillä ja asennoilla myös Ainalan merenneidot flirttailevat aikuisuudelle, jonka miehisiä uhkakuvia voi nähdä vaikkapa fallisessa käärmeessä, röökissä ja banaanissa.

Ainalan maalaustyylissä ja kuva-aiheissa yleisemminkin, kuten siirtymässa lapsuudesta ja tyttöydestä seuraavaan maailmasta, korostuu tunne tilasta, paikasta ja hetkestä jonkin välimaastossa. Aikakaudet, viittaukset, asennot ja pirteet tuntuvat osittain tutuilta, osittain vierailta. Jo merenneitoteoksen nimi viittaa hyvin suoraan siirtymään, välitilaan, jäähyväisten jättämiseen. Ainalan tyttömaailma ja toisaalta aikuisuus, sekä siirtymä näiden välillä, korostuu hahmoissa ja tilassa. Sohva luo merenneitojen ja tyttöyden valtakunnan. Taustalle asetettu Disney-pegasusaiheinen gobeliini ikään kuin vääristää tilaa, avaten hahmoille vielä portin piirroshahmojen ja fantasian maailmaan. Myös Beauvoir viittaa esseessään tilaan kahden maailman välillä,:”The adult woman now inhabits the same world as the man, but the child-woman moves in a universe which he cannot enter.”

Kuitenkin yksi maalauksen hahmoista on sijoitettu sohvan ulkopuolelle. Elviksen lapsimorsian on verhottu kaulaansa myöten hääpukunsa kerroksiin. Hän on staattinen, jähmettynyt, ja puvun raskas materiaali, poimut sekä laskokset sitovat hänet jo toisaalle – aviomiehelle. Alkuperäisessä Pieni merenneito -tarinassa hahmo luopuu prinssin vuoksi merenneitoudestaan saadakseen jalat, kärsii ja lopulta tuhoutuu, prinssin rakastuessa toiseen. Priscillan onneksi hääpuku viittaisi siis merenneidon kannalta onnellisempaan Disneyprinsessaversioon tarinasta. Vai onko hahmo sittenkin Andersenin tarinan toinen nainen, jonka prinssi vihille lopulta vie, johtaen Pienen merenneidon kuolemaan? Jälkimmäinen tulkinta maalaa tyttöyden tulevaisuuden melko synkin näkymin. Vaatiiko naiseksi ja vaimoksi siirtymä todella entisen minän / tytön / merenneidon taakse jättämisen ja kuoleman? *

Beauvoirille BB näyttäytyi aikanaan jopa vapauttavana ja emansipatorisena hahmona. Hänelle lolitaolemus, nuoruuden vetovoima ja valta, jolla BB lumoaa, mutta myös tuhoaa ja torjuu miehiset valloitus- ja hallitayritykset oli kumouksellinen. ”To say that ’BB embodies the immorality of an age’ means that the character she has created challenges certain taboos accepted by the preceeding age, particularly those which denied women sexual autonomy.” Tekstinsä lopussa Beauvoire jää pohtimaan, voiko BB ajan, aikuistumisen, sovinnaisempien roolien, (tekstin valmistumisen aikaan vielä nähtäväksi jääneen) vaimouden ja äitiyden myötä säilyttää vastavoimaisuutensa. Hän esittää: ”Children are forever asking why, why not. They are told to be silent. Brigitte’s eyes, her smile, her presence, impel one to ask oneself why, why not. (…) I hope she will mature, but not change”.

Samaa toivon merenneidoille.

* Suositeltavaa katsottavaa mystisen, kauhistuttavan tyttöyden ja uhkaavan metamorfoosin teemaan on esimerkiksi Lucile Hadzihalilovicin elokuvan ”Innocence” (2004)

Kuva via