oona bee

Tässä blogissa tarkastellaan vähemmän ja enemmän ajankohtaisia teoksia, niiden välisiä mielleyhtymiä, sekä kuljetaan aasinsiltoja pitkin näyttelystä ja näytöksestä toiseen.

Kategoria: Teatteri

Mä haluun näyttää sulle beigen kaikki sävyt / Ja nähdä tunnistaksä rinnassas nää samat säryt

24481975034_d6bbe4a305_z

Beige
”A person that is normal
to the point of being bland.”
(Urban Dictionary)

 

Tavallisuuden aave oli vuoden 2016 teatteritapaus, joka  tänä syksynä sai uusintaensi-iltansa Q-teatterin lavalla. Onneksi niin, sillä teos on mitä ajankohtaisin ja koskettavin Suomi100-vuoden kuvaus. Näytelmä on tragikoominen kuvaus kotimaastamme ja meistä suomalaisista, tavallisuudesta ja sen tavoittelusta, erilaisuuden pelosta ja joukosta erottumisen kauhusta, tavallisuuuden määritelmästä ja siihen liittyvästä vallankäytöstä. Se on muotokuva ihan vain tavallisista, ihan normaaleista ihmisistä. Absurdissa symbolismissaankin teos on niin realistinen ja todenmukainen, että sattuu ja naurattaa – usein kumpaakin samaan aikaan. Näytelmä on samalla terävyydessään, tarkkakatseisuudessaan ja kirkkaudessaan piinallinen, sekä murheellisuudessaan ja kipupisteisiin pureutuvuudessaan soljuvan koominen.

Yksinäytöksinen, löyhästi toisiinsa limittyvistä kohtauksista rakentuva, Luis Buñuelin Vapauden aave -elokuvasta inspiroitunut teos muistuttaa kollaasimaista unta, jossa suomalaiselle tutut häpeän ja alemmuudentunnon muistot sekä traumat puskevat esiin alitajunnan tapetin takaa. Puhumattomissa, hiljaisissa välähdyksissä on äärimmäisen tunnistattevia, kollektiivisia ja kansallisia vaivaannuttavuuden kosketuspintoja, jotka lähes jokainen katsomossa istuja simultaanisesta naurusta päätellen tunnistaa: Kuinka kahvi on asetettu tarjolle, mutta sitä on väärin mennä ensimmäisenä hakemaan. Kuinka ne punaisesta puuvillakankaasta kolmiomuotoon leikatut, liian pienet tonttulakit eivät istu kenenkään päähän.  Se juhlaa arjen keskelle luova, täydellinen, vaaleanpunainen kuorrute rasvaa tihkuvan berliininmunkin päällä – ja sen syömisen jälkeinen häpeä. Hiljaisuuden vallitessa otettu synkronoitu oluthuikka tai kahvilusikoiden kilinä. Hermostunut, värisevä henkäys mikrofoniin kuivissa sukujuhlallisuuksissa. Yksin tanssiminen like (and when) nobody’s watching.

Ohjaaja Saara Turunen on kertonut idean näytelmälle syntyneen ukomailla vietettyjen vuosien jälkeen Suomeen palatessa aiheutuneesta kultturishokista. Kuitenkaan kyse ei ole ylemmyydentuntoisesta kuplasta lähtevästä, ”tavalliseen suomalaiseen” kohdistuvasta naurusta, vaan teoksen naurattavuus ja sitä kautta koskettavuus ovat suurelta osin juuri sen jaetussa, kollektiivisessa kokemuksessa – yhdessä ja itselleen nauramisessa. Näytelmän ensimmäinen repliikki on Turusen omasta muistikirjasta: ”Haluaisin olla tavallinen, siis ihan vain normaali ihminen.” Samasta syystä josta tunnistamme itsemme Finnish Nightmares sarjakuvista, samaistumme Tavallisuuden aaveen painajaisiin: Huomion keskipisteenä oleminen, ruotsin puhuminen julkisesti, tv:n sulkeminen illallisen ajaksi tai liian korkeassa sävelasteikossa kulkeva koulun yhteislaulu.  Teoksessa on kuitenkin vahvasti mukana myös tavallisuuden normeja kyseenalaistava aspekti. ”Joillain on valtaa sanoa, mikä on tavallista. Tavalliseksi itsensä määrittelevä ihminen tulee usein samalla määritelleeksi sen, ketkä ovat niitä erikoisia, tavallisuuden ulkopuolelle jääviä. Kysymys liittyy usein kansallisuuteen, ihonväriin ja sukupuoleen”, Turunen sanoo.

Elina Knihtilän, Pyry Nikkilän, Anna-Sofia Tuomisen, Ylermi Rajamaan ja Antti Heikkisen vähäeleisessä lakonisuudessaan loistavan ja vaikuttavan näyttelijäntyön rinnalla puvustus, lavastus, valot sekä äänisuunnittelu ovat yhtälaisen tärkeissä ja kantavissa rooleissa. Eric Satien Gnossiennen ja Shostakovichin valssin soidessa luuppina taustalla huonosti istuvat vaatteet, polyesterpaidan läpi nöpöttävät nännit, rapist glasses, hiirenharmaat spedeloaferit, haaroista roikkuvat valkoiset sukkahousut, uskomattoman ilmeikkäät lintunaamiot, pöytä jonka alle paeta nöyryytystä, tv johon upota ja tapetti johon sulautua maalaavat lavalle kauniin, harmonisen ja koskettavan, beigen, harmaan ja vaaleanpunaisen sävyissä aaltoilevan kokonaisuuden.

Beigen turvallisesta tavallisuudesta poikkeavat värit edustavat näytelmässä kiehtovaa, uhkaavaa, eksoottista, röyhkeää, kadehdittavaa, elämästä nauttivaa ja vierasta toiseutta. Siinä missä päähahmot rinnastuvat harmaavarpusiin, saa muusta maasta saapunut päähänsä kirkkaankeltaisen papukaijan naamion. Punaisena puolestaan hehkuvat itsevarmuutta ja intohimoa huutavat flamencotanssijoiden asut sekä karismaattisen, fantasioihin saapuvan Ison pahan suden kita. Kukkeimmilleen värijuhla puhkeaa kuoleman koittaessa, vainajaa kunnioittaen ja lämmöllä muisten.

Turunen on käyttänyt Tavallisuuden aaveessa kiehtovalla tavalla lintuja kuvastamaan niin fyysistä kuin henkistäkin kansallisuutta. Kuten osuvasti juuri auenneen Ateneumin Von Wright veljesten näyttelyn yhteydessä kirjoitettiin, Taistelevat metsot -maalaus ”on suomalaisille osa kansallista kuvastoa, kuin tapettia. Kaikki ovat joskus nähneet sen jossain.” Patsastelevien, ylevien suurmiesmuotouvien sijaan suomalaiset ovat samaistuneet lintuihin. Näyttämöllä linnut heijastuvat niin seinälle kuin tv-ruudultakin. Läpi näytelmän leijailevat höyhenet ovat keveydestään huolimatta verestä raskaita. Eräässä intensiivisessä ja tarkoituksella inhoittavassaa kohtauksista puukko viiltää väkivaltaisesti auki mekkoon puetun tyynyn, josta höyhenet purskahtavat ulos. Itsenäisyyspäivänä, sinivalkoisten kynttilöiden loisteessa ikkunan ulkopuolella sataa hiljaista höyhenlumisadetta, samalla kun olohuoneen tv:ssä sotilaat ja sotakoneet vyöryvät ruudulle.

Erityisen ajankohtaisen teoksesta tekee siinä käsitelty, julkisessa keskustelussakin viimeaikoina pinnalla ollut myrkyllinen maskulinisuus sekä ennakkoluuloisuuden, rasismin ja natsismin normalisointi. Samalla Turunen kyseenalaistaa tunnistamiemme kansallisten tarinoiden miehisyyden: ”(A)ina kun ajattelin suomalaisuutta, ensimmäisenä mieleeni tulevat suolla hiihtävä mies, ojaa kaivava mies tai juoksuhaudassa ryömivä mies. Ja jos ajattelen suomalaista taiteilijaa niin eteeni piirtyvät tupakkaa polttava mies, ryyppäävä mies tai paskaa heittävä mies. Miksi Suomen ajatteleminen ei tuo mieleeni yhtäkään naista?” Puhumaton miehisyyden myytti välittyy osuvan kipeästi ihan hieman vaivaannuttavan liian kovakouraisessa isän ja pojan välisessä selkään taputtelussa.  Näytelmässä beigejen setämiesten joukko nostaa keskelle olohuonetta lipputankoon paskaiset kalsarinsa, kohottaa kätensä natsitervehdykseen ja kyseenalaistettaessa mansplainaa tiensä ulos tilanteesta voittajina. Miehisen trauman ja seksuaalisen patoutuman räjähtäessä väkivaltaisena purkauksena, samainen setämiesten joukko on valmiina auttamaan tilanteen maton alle lakaisussa. Heitä närkästyttää kultaisia lastenvaunuja työntävä, muusta maasta tullut, röyhkeän värikäs siipeilijä. Muumaalainen suljetaan ulkopuolelle. Hän pyytää ”Please let me in”, anelee ja lopulta turhautumisen puuskassa kiroaa – jolloin harmaavarpunen on hänet tuomitseva, nöyryyttävä ja alentava.

Näytelmän nimen aave viittaa kenties johonkin häilyvään, määrittelemättömään tai katoavaan, toistaalta johonkin pelottavaan, turhauttavaan tai vieraaseen. Aave saattaa olla jotakin menneisyydestä kummittelemaan saapuvaa. Toisaalta mikäli aaveen kanssa pääsee sopuun, voi vihdoin saavuttaa rauhan. Kliseiden, menneisyyden traumojen, jäykkien normien ja stereotypioiden kierrätystä välttämällä sekä asiat ääneen sanomalla luodaan uutta kuvastoa – kenties ja toivottavasti uutta, samaistuttavaa kollektiivista kokemusta – samalla oman beigeytensä ja sen monet sävyt hyväksyen.

25066556105_066aefa332_z

Q-teatteri / Tunturikatu 16

Esityksiä Marraskuun 18. päivään asti

Liput

 

Lähteet:

http://tavallisuudenaave.blogspot.fi/

Saarinen, Jussi; https://www.aamulehti.fi/kulttuuri/miksi-suomalainen-haluaa-sulautua-tapettiin-tata-pohtii-saara-turusen-ylistetty-teatteriesitys-23820463/

https://www.q-teatteri.fi : Press-kuvapankki

Frilander, Aino; https://www.hs.fi/kulttuuri/art-2000005422877.html

 

Mainokset

Palsa + Palsa

palsa

2013 oli Käärmeen, 2014 Palsan vuosi; Kristian Smedsin ja Rosa Liksomin kirjoittama näytemä ”Palsa” tapahtui Kansallisteatterin sisuksissa, ja Pekka Lehdon ”Kalervo Palsa ja kuriton käsi” näki vihdoin päivänvalon elokuvateattereissa. Ne ovat myös kaksi erilaista kuvaa kittiläläiskuvataiteilijasta.

”Keskiyön Kansallisteatterin” näyttämöversio käsitteli taidetta ja ihmistä, miestä, taiteilijaa sen takana. Taustalla painoi ajatus: Älä luule, että sinä olet jotain (Janten laki). Smedsin tyylille uskollisena kakkosneloset, kirveet, puunsäleet, vesiämpärit ja ronttoset loivat lavalle pohjoisen taiteilijan kylmän ja kovan maailman. Laitamalla seisoi taiteen epäpyhä alttari. Puolestaan Kalervo Palsan maailman mukaisesti teos purskahteli räkää, persereikiä, narttuja, perkeleitä ja runkkausta. Lopputulos oli synkkä, raskas, koominen, kaunis ja koetteleva (näytäntö: keskiöisin, kesto: noin 3 ½ tuntia, väliaika: ei). Ärräpäihin ja raadollisuuteen keveyttä toi äänimailma Tuomas Kämäräisen yhden miehen yhtyeen muodossa. Miesten välinen vuorovaikutus antoi paljon. Kahvinkeittimen pirskahtelua simuloiva ilomielinen pimputus ja demoninen hihittely toivat osaltaan esitykseen sitä huumorin ja traagisuuden vaihtelua, jota Smedsin tyylissä arvostan.

Runkkauksesta puheenollen. Kuultuani, että lavalla pääroolissa nähdään ohjaaja Smeds itse, myönnän miettineeni hetken, kuinka syvälle henkilökulttimasturbatioon esityksesä mentäisiinkään – Kunnes esityksen kautta tajusin: Kukaan muu ei voisi kyseistä roolia esittää. Vaikka lähtökohtana Kalervo Palsan vimmaisa hahmo viittaa toisaalle, löysi esitys pohjimmiltaan itsensä keskeltä pohjoisten, häpeävien, kärsimyksellä kauneutta tavoittelevien miestaiteilijoiden jatkumoa Vilho Lammesta Palsaan – ja Smedsiin itseensä. Lopulta Palsan sijaan yleisöä puhutteli lavalta suoraan todellinen (tai todellista esittävä) hahmo. Siinä missä ennen, esimerkiksi Smedsin ”Jumala on kauneudessa” taikka ”Puupäässä”, taiteilijakohtalon on kertonut näyttelijä, kolmas osapuoli, tällä kertaa Smeds paljasti aiheen henkilökohtaisuuden je merkityksellisyyden asettumalla itse kärsijäksi. Hetki, jona Smeds Palsassa irtisanoutui maskuliinisen väkivallan ja sorron perinnöstä hautaamalla itsensä elävältä jäihin, oli kylmäävä.

Näytelmän Kristian-Kalervo oli intensiivinen, maskuliinen, fyysinen, ahdistunut, huvittava mutta myös kaipuussaan surullinen hahmo, ulkoisesti parransänkinen, tanakka, pistäväsilmäinen mies, jonka hiusraja pakenee. Lavaratkaisu toi tapahtumat aivan katseen alle. Kokemus oli iso ja aisteihin vetoava. Puunsäikeet lensivät, hamppuköysi hiersi, vesi ja eritteet roiskuivat, palavat kynttilät ja puu tuoksuivat. Puukko ajoi taiteilijan siveltimen virkaa. Palsan hahmo oli vimmainen, näkyjensä ja luovuutensa ajama, joka teoillaan pursusi sisuksistaan ja levisi tilassa. Epävarmuus purkautui uhmana.

Lehdon elokuvassa Palsa (Janne Reinikainen) on hintelä, eloveenahiuksinen, epävarma, ujokin – lähempänä todellisten valokuvien ja omakuvien silmälasien takaa pälyilevää hahmoa. Elämäntapahtumat näyttäytyvät vahvasti juoppohulluuden huurujen, lapsuusmuistojen mittasuhteiden, synkkien maalausten ja sarjakuvaformaatin läpi, epävarman hahmon kuvitelmien ottaessa elokuvassa voiton arkielämän haasteista. Kuriton, aktiivinen, luova käsi on sisäänpäinkääntyneen taiteilijan ainut ulospäin suuntautuva uloke. Tosielämässä käsi toteuttaa ronskit kuvat kankaalle, ja fantasiamaalmassa se leikkautuu irti ja pääsee lopulta naiskontaktiin. Elokuvan toisessa keskeisessä roolissa onkin Palsan naiskäsitystä ja (saavuttamattomia) naissuhteita edustava Maija (Maria Järvenhelmi). Lehto itse on kuvannut teosta pääasiassa rakkaustarinaksi. Kuvitelmissaan Palsa on raiskaava ja kyliä polttava Tex Willer naurettavankokoisessa stetsonissa, tosielämässä ”Kalervo on pieni”, Kalervo on rotta. Mieleen tulee Markku Pölösen ”Badding” (2000), jossa niinikään Reinikaisen näyttelemä Rauli kertoo itsestään cowboyjoukkoa pakenevana oravana.

Molemmissa teoksissa mennään ympyrää, suunta vain on eri. Smedsin Palsassa pyöreällä lavalla elämä kiertää kehää, palaten aina epävarmuuteen, turhautumiseen, Kittilään. Tarina on jatkuvassa liikkeessä. Palsa uhoaa, luo, yrittää, lannistuu, ryyppää, haistattaa, kävelee, juoksee, matkustaa ja kompuroi, avaten jatkuvasti mielenliikkeitään. Hahmo purskahtelee sisältä ulospäin, avaten lopulta henkilökohtaisuudessaan hahmon äärimmilleen auki. Lehdon Palsan ympyrämuoto on elokuvassa mainittu häntäänsä syövä käärme, jatkuvasti runkkaava ihminen – kuin pakkomielle, jossa käperrytään syvemmälle ja syvemmälle itseen. Hahmo pakenee kuvitelmiinsa, omaan epävarmuuteensa, lamaantuen lopulta kylmyyteen. Tämä Palsa kuolee keuhkokuumeeseen lumisen huoneensa yläpunkalla. Vain kuriton käsi jatkaa vaellustaan. ”Taiteilija on kuollut, eläköön taide”, Smedsin Palsa autuaana noustuaan julistaa. Ja sitten runkataan – mutta vapautuneesti ja yhdessä. Mälli lennätetään niin pitkälle kuin mahdollista.

”Kalervo Palsa ja kuriton käsi” nähtävissä Yle Areenassa vielä viikon.

”Omakuva” (1967), via Kansallisgalleria