oona bee

Tässä blogissa tarkastellaan vähemmän ja enemmän ajankohtaisia teoksia, niiden välisiä mielleyhtymiä, sekä kuljetaan aasinsiltoja pitkin näyttelystä ja näytöksestä toiseen.

Kategoria: Valokuva

I feel like I know her but sometimes my arms bend back

francesca_woodman_untitled

 

Suomen Valokuvataiteen Museossa vielä tämän viikonlopun ajan nähtävät Francesca Woodmanin valokuvat lumoavat, haastavat, pakenevat, vaivaavat ja koskettavat.  Omakuvien ja henkilökohtaisen brändirakennuksen aikakautena potretin ja performanssin välimaastossa liikkuvat Woodmanin valokuvat tuntuvat erityisen ajankohtaisilta ja tärkeiltä. Kuvissaan Woodman rinnastaa kehonsa usein ympäröivään tilaan, kommunikoi sen kautta ja sulautuu siihen, luoden mestarillisia, ajattomia ja kauniita näkyjä, joissa on jotain salaista ja määritelmiä pakenevaa. Tieto siitä, kuinka Woodman päätti elämänsä 22-vuotiaana hyppäämällä rakennuksen ikkunasta, luo katsomiskokemukseen oman aavemaisuutensa, mutta ei lopulta määritä tai vähennä sitä paloa, joka Woodmanin kuvissa elää.

Pääasiassa 70-luvulla otetuissa kuvissa on kiehtovaa ajattomuutta (muistilehtiööni olen näyttelyssä kirjoittanut ”aika mindfuck”). Woodman tunsi taidehistorian, joka myös näkyy hänen töissään mm. viittauksina surrealismiin. Valokuvien ohella pyörivässä videoteoskokoelmassa nähdään kameran kautta Antiikin veistoksia ja kädettömiä torsoja tutkivan Woodmanin katse. Karyatidi (luonnos Temppeli-projektia varten)-kuvasarjassa hän muuttaa naismallinsa arkkitehtonisiksi koristepylväiksi. Valokuvissa, joissa Woodman ei ole kokonaan alasti, hän on usein pukeutunut vintage-vaatteisiin tai -asusteisiin, tietoisesti korostaen menneiden vuosikymmenten vaikutelmaa. Woodman konkreettisesti venytti ja vääristi kuvien aikaa myös käyttämänsä valotuksen avulla; Kuvien hahmot ovat usein tarkoituksellisen epäselviä, sulautuen ympäristöönsä tai kadoten kuin ilmaan. Sosiaalisen median neliömuotoisten filtterien kontekstiin aseteltuna Woodmanin käyttämä pieni koko ja kuvamuoto tuntuvat puolestaan hämmentävän tutulta. Omakuvan sekä peilautumisen teemoja jatkavat näyttelysaliin teosten rinnalle ripustetut patinoituneet peilit.

Woodmanin kuvien tilat ja hahmot ovat kuin muistoja tai välähdyksiä rinnakkaisesta todellisuudesta. Taustana kuvissa on eräänlainen epätila, kulissinomainen ympäristö, hylätty huone, johon kuvaaja-kuvattava asettuu. Kameran rinnalla Woodmanin oma keho on hänen työvälineensä, ilmaisun muotonsa ja kuviensa kohde – materiaali jota nipistää, pistää, riiputtaa, paljastaa ja pukea. Hän makaa huoneiden pölyssä, sulautuu repeilevään tapettiin, ryömii pimeästä oviukosta, painautuu vasten lasiseinämiä. Hijaista mustaa avoinna huutavat suut ja olkapäistään kivuliaan näköisiin asentoihin taipuneet käsivarret muodostavat jännitteisiä linjoja ja käsittämättömän kauniita, vangittuja hetkiä.

Tukholman Moderna museetissa alunperin nähty ja kuratoitu näyttely on nimeltään On Being An AngelEnkelinä olemisesta. Mistään kiiltokuvaenkelikuvastosta ei missään nimessä kuitenkaan ole kyse. Kirjaimellisen, puhtoisen suojeluskuvaston sijaan enkelin käsite välittyy ristiriitaisempana ja henkilökohtaisempana. Taipuneiden käsivarsien tai pölyyn painautuneen alastoman kyynärvarren antama vaikutelma on lähempänä siiven tynkää. Kuvassa From Angel Series valkeat siipimäiset kangaspalat lepattavat varaston katossa kuin lihakoukkuihin ripustettuna. Woodmanin ovenraameista riippuva alaston keho rinnastuu kiehtovalla tavalla ristiinnaulitun Kristuksen ja toisaalta riivatun, seiniä pitkin kiipeilevän demonilapsen hahmoihin. Hän on kuin hylätyn huoneen seinälle naulattu langennut enkelihahmo. Kuvissa on kaunista ja kiehtovaa rumuutta, kipua ja epämiellyttävyyttä muttei mitään melodramaattista tai kärsivää. Hahmo niissä on aktiivinen toimija, kehoaan käyttävä, kehollaan ilmaiseva, kameraan katsova ja kameraa hallitseva.

Woodman ei pyyhkiytynyt maailmasta – Hän jätti lähtemättömän jäljen. Ennen kuolemaansa hän kirjoitti: “My life at this point is like very old coffee-cup sediment and I would rather die young leaving various accomplishments, some work, my friendship with you, and some other artifacts intact, instead of pell-mell erasing all of these delicate things.” ∗)

francesca_woodman_self-deceit

 

Kuvat: Untitled, Rome, Italy, 1977–78 & Self-deceit #1, Rome, Italy, 1978 © George and Betty Woodman / via

∗) Huffington Post: ”The Late Photographer Francesca Woodman Used Ghosts To Tell Her Story”

 

Mainokset

Pahan kukat

heikki_marila

Turussa Wäinö Aaltosen museolla kukat ovat puhutelleet nyt vuoden aikana kahdesti. Eivät kuitenkaan sievyydellään, vaan saattaen synkkiin ajatuksiin.

Ensin oli Heikki Marilan ”Kukkia ja perkeleitä” (12.6.–6.9.2015). Näyttelyn perkeleinä näyttäytyivät aluksi taiteilijan rujot omakuvat sekä huoneenkorkuiset, apokalyptiset, vertasuihkuavat ja groteskit kohtaukset. Manailun tavoin niissä oli voimannäyttöä ja repivyyttä. Noiden kuvien rinnalla Marilan voitokkaat kukkamaalaukset, värikkäät asetelmat ja kauniit kuvat tuntuivat aluksi kovin harmittomilta. Mitä lähemmäs niitä astui, sitä enemmän niistä kuitenkin paljastui. Aiheellaan 1600-luvun alankomaalaista, syboliikaltaan voimakasta maalaustraditiota tapailleista kukka-asetelmista löytyi niiden kuollut luonto.

Marilan paksulla maalikerroksella kankaalle kuin veistettyjen maalausten lihallisuus oli herkullista ja samalla luotaantyöntävää. Houkutteleva, miellyttävä, inhottava ja vastenmielinen sekoittuivat. Kuten Marilan töissä yleisemminkin, niissä oli kiehtovaa kahtijakoisuutta. Banaali oli ylevöitetty ja ylevöitetty oli riisuttu. Kukkamaalausten iso koko lisäsi niiden vaikuttavuutta sekä muistutti vanitas- ja memento mori -maalausperinteen mukaisesti ihmisyyden, yltäkylläisyyden ja turhamaisuuden rappioituneisuudesta.

Alkusilmäykseltä viattomien kukkien sekä hehkuvien hedelmäröykkiöiden seasta silmä alkoi poimia niistä tihkuvan, kiiltävän, ruskean mädän ja mustan, myrkyllisen homeen. Kuviteltu hedelmäisen makea tuoksu muuttui kitkeräksi ja härskiksi. Näyttelytekstissä mainittiin vuosisatojen takainen, kreikankielinen termi ”miasma” – orgaanisesta, mätänevästä aineksesta uskotun nouseva, kulkutauteja aiheuttava myrkyllinen höyry. Maalausten edessä mieleen palasi aikoinaan ”The Cook, The Thief, His Wife & Her Lover” (Greenway, 1989) elokuvan sieluun herättämä löyhkä. Tarinan tapahtumat sijoittuvat gourmet-ravintolaan, jossa pröystäilevyyden, julmuuden ja teennäsyyden keskellä rakastavaiset pyritselevät pakoon väkivaltaa ja tyranniaa. Sivistys, vaatimattomuus ja lempeys kuristuvat sadismin, sikailun ja röyhkeyden keskellä. Tarpeekseen saanut Vaimo ja hänen Rakastajansa kohtaavat salaa mätänevän lihan ympäröimänä, Varkaan nenän alla ja suopean Kokin avustuksella. Ravintolan nimi ”La Hollandaisé”, kuten myös sen seinällä riippuva Frans Halsin maalaus, yhdistivät maantieteellisesti elokuvan Marilan teosten viittausten kanssa. Elokuvassa on maalauksellista, sisuskaluja kuristavaa kauneutta sekä väkivaltaa ja vastenmielisyyttä, joiden mädänneisyys jättäisi lohduttomaksi, ellei loppukohtauksen katharttinen kosto muttaisi sitä herkulliseksi. Tuo ajatus tuntui Marilan kukkien edessä lohdulliselta.

Tällä hetkellä WAMissa nähtävät kukat ovat Saara Ektrömin käsialaa. Kuten Marilankin teoksissa, kontrastit ovat vahvasti läsnä, kun kaunis, sileä, haalean hempeä, kuollut, epämiellyttävä ja pimeä yhdistyvät. Myös Ektsrömin töiden juuret ovat Marilan kukkien tapaan vahvasti keskieurooppalaisessa nature morte -asetelmatraditiossa. Valokuvaformaatti, verrattuna lihalliseen maaliin, tuntuu aluksi viileän steriililtä. Tunnelman painostavuus hiipii kuitenkin pian sisuksiin asti. Teoksissa on pahaenteistä, kylmää kauneutta ja niiden pysähtyneisyyden taustalla häilyy uhka. Seinänkorkuisen petolinnun katse on samalla salaperäinen ja riisuva – syyllistäväkin? Rikospaikkavalokuvista muistuttavissa, salamavalon pysäyttämissä kohtauksissa risukasasta pilkottavat hiukset puistattavat.

Ekströmin kuvien teemoiksi on mainittu kasvu ja maatuminen, muodonmuutokset ja mutaatiot. Itselleni näyttelyn nimi ”Alkemia” viittaa ihmisen tavoitteeseen muuttaa luontoa mieleisekseen, puuttua sen alkuperäiseen olotilaan ja tehdä siitä rahanarvoinen ja kuolematon. Näyttelyssä kukat ovat yksi materia muiden joukossa, jotka muuttavat muotoaan, tavoitellen (alkemistin tahdosta) jotakin toista olotilaa. Vaaseista nouseviin astelemiin voi mitei kuvitella mystikkotiedemiehen pipetit ja kuplivat letkut. Taikurin hattua muistuttavasta maljakosta kohoaa kaunista kasvustoa. ”Resignation and success” (2014) teoksessa alkemistisen koe vaikuttaa epäonnistuneen ja sen kukat ovat nuukahtaneet lyijynraskaina. Viereisessä salissa orgaaninen, muotoutuva aines on vangittu kuin korumaisiksi objekteiksi. Kuvat jalokivimäisistä mineraaleista rinnallaan sieniä, kukkia ja lonkeroita saa pelkäämään, että alkemisti – jumalankaltaisuutte tavoitteleva, turhamainen ihminen – on onnistunut tavoitteessaan.

Pimeään saliin sijoitettu äänimaisema – suriseva raatokärpänen – palauttaa korvakäytävää pitkin nenään miasman. Sienet ja hiukset luovat epämiellyttävyyden, lian ja kuoleman ulottuvuuden ja yhdistyvät mielessäni Marilan hedelmistä tihkuvaan mätään. Tunnelma on hetkittäin jopa klaustrofobinen. Ekströmin kirkas, kirurginterävä ote kuitenkin hypnotisoi pysymään paikallaan, erityisesti ”Tailor” (2016) videoteoksen edessä. Teoksessa kangas muuntuu ihmisen käsissä määrätietoisesti kaavaluonnoksesta valmiiksi puvuksi. Räätäli ja arkkitehti sekoittuvat mielessäni ja mallinuken päällä lepäävä valmis kuori muistuttaa rakennuksen fasadia (pulujen sijaan sillä istuvat undulaatit). Päätön mallinukke tekee siitä tyhjän kuoren. Teos kierrättää kuvamateriaalia Ekströmin aiemmasta ”Man before a Mirror” (2011) videoteoksesta, pohjautuen dadaistiseen tekstiin, jossa ihminen tulee peilin edessä tietoiseksi itsestään ja omasta turhamaisuudestaan.

Ja tuo ahne turhamaisuus on se ihmisyyden mätä, riivaava perkele.

breeding

Saara Ekström: ”Alkemia” / 5.2-24.4.2016 / Wäinö Aaltosen museo, Turku

Kuvat: Heikki Marila: ”Kukat XXIX” (2010) / Saara Ekström: ”Breeding” (2010)

Mennyt mies

Credible_Threat-1024x819

Wilma Hurskaisen (s. 1979) valokuvien keskeisiä teemoja ovat olleet muistot ja muistaminen, usein naisen hahmossa, sulautuen luontoonsa. Galleria Hippolytessä nähtävässä Hurskaisen uudessa valokuvasarjassa keskushahmona on kuitenkin Mies, vahvasti tässä päivässä, tulevaisuuteen epävarmana pälyillen ja ikäänkuin irrallaan ympäristössään. Näyttelyn esittelytekstissä kuvaillaan tilaa, jossa ilmastonmuutos, väestönkasvu ja luonnon monimuotoisuuden väheneminen uhkaavat olemassaoloamme. Kriisiä edustaa valkoinen ikääntyvä heteromies, ”hahmo joka ’omistaa maailman’ ”. Eletään epävarmassa globaalissa maailmassa, jossa tämän valtaa pitävän ja käyttävän hahmon voiman päivät ovat kuitenkin takanapäin. Miestä pelottaa. Ja sekös häntä harmittaa.

Miehisen pyhän, entisen turvapaikan ovella Mies ei olekaan enää tervetullut. Hän jää ulkopuolelle. Man cave on pimeänä. Ruohonleikkuri, työkalupakki, tissikalenteri ja olutpiilo eivät enää kutsu luokseen. Kuin varkain joutuu hän jättämään jäähyväiset ovenraosta. Nooan lailla Mies on nostanut airot Suomi-neidon mukaan nimettyyn veneeseensä ja kysyy nyt tuuliajolla: ”How much longer”. Turvattomuudentunteesta syntyy vastareaktio. Miehen viimeinen linnake on hänen aidattu puutarhansa taikka golf-kentän lakeus. Tuota tilaa Mies puolustaa kynsin, hampain, vahtikoirin ja puutarhasaksin. ”You can keep the change” teoksessa nähdään uhkaava, jääräpäinen, umpimielinen, räksyttävä Mies. ”Worrior” teos muistuttaa sademetsän intiaanin taikka savannin heimolaisen kaltaisesta, katoavan heimon edustajasta. Kuvassa on Mies, jonka kasvoilta puuttuu vain sotamaalaus.

Kuten ”I don’t think he can hear you” -teoksessa, Mies valitsee sulkea korvansa ja silmänsä ympäröivältä. Mies on itsekäs, häntä ei kiinnosta hän ei tahdo (edes yrittää) ymmärtää. Ilmastonmuutoksen jäljet ja aavikoituminen pyyhkivät yli golf-kentän. Etuoikeutetun eliitin edustajan katse on kuitenkin luotuna palloon. Sitä itsepintaisesti lyödään, vaikka väkisin, se on hänen oikeutensa. Puku päällä citymaasturissaan Mies etenee elämässään, maailman murentuessa aivan vieressä. Tai kenties kielekkeen laidalla todistammekin heräävän omantunnon, moraalin äänen?

Hurskaisen kamera ei syytä, ei tuomitse ja kuitenkin kyseenalaistaa. Vihollisen osoittamisen sijaan hän käsittelee kohdettaan jopa lempeydellä, yrittää ymmärtää. Miestä käy melkeinpä sääliksi. Mieleen tulee kuva Roy Anderssonin elokuvien harmaista, surullisista, yksinäisistä mutta sinnikkäistä mieshahmoista. Hurskaisen kuvissa on samankaltaista lempeyttä, toteavuutta ja maailmanlopun tuntua. Hurskaisen ”Ask Siberia” ja Anderssonin ”Toisen kerroksen lauluja” (2000) elokuvan loppukohtauksen apokalyptinen maisema muistuttavat paljon toisiaan. Kummassakin nähdään Miehen mureneva uhma, syyllisyys ja kysymys:

”Vad fan är det här?”

Hurskaisen ”The Man Comes Around” Galleria Hippolytessä 18.6.2015 asti

Kuva: Wilma Hurskainen, ”Credible Threat”, 2015