oona bee

Tässä blogissa tarkastellaan vähemmän ja enemmän ajankohtaisia teoksia, niiden välisiä mielleyhtymiä, sekä kuljetaan aasinsiltoja pitkin näyttelystä ja näytöksestä toiseen.

Kategoria: Lavalla

Mä haluun näyttää sulle beigen kaikki sävyt / Ja nähdä tunnistaksä rinnassas nää samat säryt

24481975034_d6bbe4a305_z

Beige
”A person that is normal
to the point of being bland.”
(Urban Dictionary)

 

Tavallisuuden aave oli vuoden 2016 teatteritapaus, joka  tänä syksynä sai uusintaensi-iltansa Q-teatterin lavalla. Onneksi niin, sillä teos on mitä ajankohtaisin ja koskettavin Suomi100-vuoden kuvaus. Näytelmä on tragikoominen kuvaus kotimaastamme ja meistä suomalaisista, tavallisuudesta ja sen tavoittelusta, erilaisuuden pelosta ja joukosta erottumisen kauhusta, tavallisuuuden määritelmästä ja siihen liittyvästä vallankäytöstä. Se on muotokuva ihan vain tavallisista, ihan normaaleista ihmisistä. Absurdissa symbolismissaankin teos on niin realistinen ja todenmukainen, että sattuu ja naurattaa – usein kumpaakin samaan aikaan. Näytelmä on samalla terävyydessään, tarkkakatseisuudessaan ja kirkkaudessaan piinallinen, sekä murheellisuudessaan ja kipupisteisiin pureutuvuudessaan soljuvan koominen.

Yksinäytöksinen, löyhästi toisiinsa limittyvistä kohtauksista rakentuva, Luis Buñuelin Vapauden aave -elokuvasta inspiroitunut teos muistuttaa kollaasimaista unta, jossa suomalaiselle tutut häpeän ja alemmuudentunnon muistot sekä traumat puskevat esiin alitajunnan tapetin takaa. Puhumattomissa, hiljaisissa välähdyksissä on äärimmäisen tunnistattevia, kollektiivisia ja kansallisia vaivaannuttavuuden kosketuspintoja, jotka lähes jokainen katsomossa istuja simultaanisesta naurusta päätellen tunnistaa: Kuinka kahvi on asetettu tarjolle, mutta sitä on väärin mennä ensimmäisenä hakemaan. Kuinka ne punaisesta puuvillakankaasta kolmiomuotoon leikatut, liian pienet tonttulakit eivät istu kenenkään päähän.  Se juhlaa arjen keskelle luova, täydellinen, vaaleanpunainen kuorrute rasvaa tihkuvan berliininmunkin päällä – ja sen syömisen jälkeinen häpeä. Hiljaisuuden vallitessa otettu synkronoitu oluthuikka tai kahvilusikoiden kilinä. Hermostunut, värisevä henkäys mikrofoniin kuivissa sukujuhlallisuuksissa. Yksin tanssiminen like (and when) nobody’s watching.

Ohjaaja Saara Turunen on kertonut idean näytelmälle syntyneen ukomailla vietettyjen vuosien jälkeen Suomeen palatessa aiheutuneesta kultturishokista. Kuitenkaan kyse ei ole ylemmyydentuntoisesta kuplasta lähtevästä, ”tavalliseen suomalaiseen” kohdistuvasta naurusta, vaan teoksen naurattavuus ja sitä kautta koskettavuus ovat suurelta osin juuri sen jaetussa, kollektiivisessa kokemuksessa – yhdessä ja itselleen nauramisessa. Näytelmän ensimmäinen repliikki on Turusen omasta muistikirjasta: ”Haluaisin olla tavallinen, siis ihan vain normaali ihminen.” Samasta syystä josta tunnistamme itsemme Finnish Nightmares sarjakuvista, samaistumme Tavallisuuden aaveen painajaisiin: Huomion keskipisteenä oleminen, ruotsin puhuminen julkisesti, tv:n sulkeminen illallisen ajaksi tai liian korkeassa sävelasteikossa kulkeva koulun yhteislaulu.  Teoksessa on kuitenkin vahvasti mukana myös tavallisuuden normeja kyseenalaistava aspekti. ”Joillain on valtaa sanoa, mikä on tavallista. Tavalliseksi itsensä määrittelevä ihminen tulee usein samalla määritelleeksi sen, ketkä ovat niitä erikoisia, tavallisuuden ulkopuolelle jääviä. Kysymys liittyy usein kansallisuuteen, ihonväriin ja sukupuoleen”, Turunen sanoo.

Elina Knihtilän, Pyry Nikkilän, Anna-Sofia Tuomisen, Ylermi Rajamaan ja Antti Heikkisen vähäeleisessä lakonisuudessaan loistavan ja vaikuttavan näyttelijäntyön rinnalla puvustus, lavastus, valot sekä äänisuunnittelu ovat yhtälaisen tärkeissä ja kantavissa rooleissa. Eric Satien Gnossiennen ja Shostakovichin valssin soidessa luuppina taustalla huonosti istuvat vaatteet, polyesterpaidan läpi nöpöttävät nännit, rapist glasses, hiirenharmaat spedeloaferit, haaroista roikkuvat valkoiset sukkahousut, uskomattoman ilmeikkäät lintunaamiot, pöytä jonka alle paeta nöyryytystä, tv johon upota ja tapetti johon sulautua maalaavat lavalle kauniin, harmonisen ja koskettavan, beigen, harmaan ja vaaleanpunaisen sävyissä aaltoilevan kokonaisuuden.

Beigen turvallisesta tavallisuudesta poikkeavat värit edustavat näytelmässä kiehtovaa, uhkaavaa, eksoottista, röyhkeää, kadehdittavaa, elämästä nauttivaa ja vierasta toiseutta. Siinä missä päähahmot rinnastuvat harmaavarpusiin, saa muusta maasta saapunut päähänsä kirkkaankeltaisen papukaijan naamion. Punaisena puolestaan hehkuvat itsevarmuutta ja intohimoa huutavat flamencotanssijoiden asut sekä karismaattisen, fantasioihin saapuvan Ison pahan suden kita. Kukkeimmilleen värijuhla puhkeaa kuoleman koittaessa, vainajaa kunnioittaen ja lämmöllä muisten.

Turunen on käyttänyt Tavallisuuden aaveessa kiehtovalla tavalla lintuja kuvastamaan niin fyysistä kuin henkistäkin kansallisuutta. Kuten osuvasti juuri auenneen Ateneumin Von Wright veljesten näyttelyn yhteydessä kirjoitettiin, Taistelevat metsot -maalaus ”on suomalaisille osa kansallista kuvastoa, kuin tapettia. Kaikki ovat joskus nähneet sen jossain.” Patsastelevien, ylevien suurmiesmuotouvien sijaan suomalaiset ovat samaistuneet lintuihin. Näyttämöllä linnut heijastuvat niin seinälle kuin tv-ruudultakin. Läpi näytelmän leijailevat höyhenet ovat keveydestään huolimatta verestä raskaita. Eräässä intensiivisessä ja tarkoituksella inhoittavassaa kohtauksista puukko viiltää väkivaltaisesti auki mekkoon puetun tyynyn, josta höyhenet purskahtavat ulos. Itsenäisyyspäivänä, sinivalkoisten kynttilöiden loisteessa ikkunan ulkopuolella sataa hiljaista höyhenlumisadetta, samalla kun olohuoneen tv:ssä sotilaat ja sotakoneet vyöryvät ruudulle.

Erityisen ajankohtaisen teoksesta tekee siinä käsitelty, julkisessa keskustelussakin viimeaikoina pinnalla ollut myrkyllinen maskulinisuus sekä ennakkoluuloisuuden, rasismin ja natsismin normalisointi. Samalla Turunen kyseenalaistaa tunnistamiemme kansallisten tarinoiden miehisyyden: ”(A)ina kun ajattelin suomalaisuutta, ensimmäisenä mieleeni tulevat suolla hiihtävä mies, ojaa kaivava mies tai juoksuhaudassa ryömivä mies. Ja jos ajattelen suomalaista taiteilijaa niin eteeni piirtyvät tupakkaa polttava mies, ryyppäävä mies tai paskaa heittävä mies. Miksi Suomen ajatteleminen ei tuo mieleeni yhtäkään naista?” Puhumaton miehisyyden myytti välittyy osuvan kipeästi ihan hieman vaivaannuttavan liian kovakouraisessa isän ja pojan välisessä selkään taputtelussa.  Näytelmässä beigejen setämiesten joukko nostaa keskelle olohuonetta lipputankoon paskaiset kalsarinsa, kohottaa kätensä natsitervehdykseen ja kyseenalaistettaessa mansplainaa tiensä ulos tilanteesta voittajina. Miehisen trauman ja seksuaalisen patoutuman räjähtäessä väkivaltaisena purkauksena, samainen setämiesten joukko on valmiina auttamaan tilanteen maton alle lakaisussa. Heitä närkästyttää kultaisia lastenvaunuja työntävä, muusta maasta tullut, röyhkeän värikäs siipeilijä. Muumaalainen suljetaan ulkopuolelle. Hän pyytää ”Please let me in”, anelee ja lopulta turhautumisen puuskassa kiroaa – jolloin harmaavarpunen on hänet tuomitseva, nöyryyttävä ja alentava.

Näytelmän nimen aave viittaa kenties johonkin häilyvään, määrittelemättömään tai katoavaan, toistaalta johonkin pelottavaan, turhauttavaan tai vieraaseen. Aave saattaa olla jotakin menneisyydestä kummittelemaan saapuvaa. Toisaalta mikäli aaveen kanssa pääsee sopuun, voi vihdoin saavuttaa rauhan. Kliseiden, menneisyyden traumojen, jäykkien normien ja stereotypioiden kierrätystä välttämällä sekä asiat ääneen sanomalla luodaan uutta kuvastoa – kenties ja toivottavasti uutta, samaistuttavaa kollektiivista kokemusta – samalla oman beigeytensä ja sen monet sävyt hyväksyen.

25066556105_066aefa332_z

Q-teatteri / Tunturikatu 16

Esityksiä Marraskuun 18. päivään asti

Liput

 

Lähteet:

http://tavallisuudenaave.blogspot.fi/

Saarinen, Jussi; https://www.aamulehti.fi/kulttuuri/miksi-suomalainen-haluaa-sulautua-tapettiin-tata-pohtii-saara-turusen-ylistetty-teatteriesitys-23820463/

https://www.q-teatteri.fi : Press-kuvapankki

Frilander, Aino; https://www.hs.fi/kulttuuri/art-2000005422877.html

 

Mainokset

6, 5, 4, 3, 2, 1…

khid

 

Kaikkien aikojen superkuu pyyhki ylitsemme. Horoskoopit saivat joukkoonsa Käärmeenkantajan. Oranssi, huutava möykky yrittää hallita maailmaa.

Avaruus vaikuttaa ajankohtaiselta myös Helsingin tapahtumakartalla, kun tarjolla on tähtienvälisiä matkoja, intergalaktisia seikkailuja, futurismia menneisyydestä, keskusteluja maailmankaikkeudesta ja ymmärryksen rajoilla liikkumista.

∞ ∞ ∞

Wannabe ballerinas: So Long, Rachel! 

Tanssiteatteri Hurjaruuth 16.-19.11.2016

Tanssiryhmän tämänvuotinen spektaakkeli kulminoituu pyyntöön: Hakekaa mut helvettiin täältä! Avaruuteen matkataan mm. Khidin ja Beastie Boysin kappaleiden tahtiin, vartijajänisten valvovan katseen alla, strobovalojen sykkeessä ja huomioliivit hehkuen. Päähahmo Rachel pukeutuu farkkuliiviin, avaruuden olennot foliohattuihin ja Master of the Universe kärkitossuihin. Seuraavan aamun  alkeisaikuisbalettitunnilleni astelin pikkuisen rennommin, Prodigyn Out of space päässäni soiden.

 

WHS Teatteri Union: Neuvostoscifi-sarja

19.11.2016-13.4.2017

Siltavuorenrannassa nähdään talven aikana yhteensä 13 Neuvostoliitossa kuvattua tieteiselokuvaa, joiden nimien (mm. ”Battle beyond the sun” (1959), ”Käärmelaakson kirous” (1978) ja ”Kosmitseski reis” (1935) ) uskon kertovan jo paljon siitä mitä tuleman pitää. Kinokonserttina esitettävä, jopa Fritz Langin ”Metropolista” edeltänyt ”Aelita: Queen of Mars”(Protazanov, 1924), kiinnostaa erityisesti.

 

aelita

 

Helsingin Observatorio: Kuukauden tähtitaivas

Kopernikuksentie 1

”Mitä taivaalta on odotettavissa seuraavan kuukauden aikana? Mitkä planeetat ovat näkyvissä? Onko odotettavissa tähdenlentoparvia tai ehkä auringon- tai kuunpimennyksiä? Vai onko luvassa jotain harvinaista herkkua?”

Tähtitorninvuorella on joka kuukauden ensimmäisenä lauantaina mahdollisuus osallistua Ursa ry:n kanssa yhteistyönä järjestettyihin planetaarioesityksiin. Observatorion perusnäyttelyyn pääsee perehtymään yleisöluennon muodossa puolestaan  kuun toisena lauantaina.

 

Tuukka Tammisaari: The Turtle and the Maize Grain

Galerie Forsblom 25.11-22.12.2016

”Imagine the tiniest conceivable entity and then split it in half. Then think of outer space. Between the two extremes, there are many things we know nothing about and can say nothing about them. This is why these paintings are made.”

Näyttelyn nimen kilpikonna tuo mieleen jonkin muinaisen luomismyytin avaruudessa makaavan, maailmaa kilvellään kannattelevan alkuolennon. Maissinjyvä puolestaan muistuttaa scifi-elokuva ”Interstellarin” (Nolan, 2014) maissipeltojen yli pyyhkivästä hiekkamyrskystä ja Matthew McConaugheystä tähyilemässä tähtiin.

 

Keith Sonnier: Valikoituja teoksia

Galerie Forsblom, 25.11.-22.12.2016

Sonnier on valoveistotaiteen pioneerejä ja käyttänyt neonvaloja minimalistisessa taiteessaan jo 1960-luvulla. Kyseessä on hänen ensimmäinen, eri vuosikymmenten työtä esittelevä soolonäyttelynsä Pohjoismaissa. Odotettavissa mitä todennäköisimmin vaikuttavaa valoa, heijastavia pintoja, sauvoja, johtoja – ja sitä kautta varmasti myös retrofuturistista avaruustunnelmaa.

 

Samuji Talks X Kari Enqvist -podcast

Erottajankatu 9B / Soundcloud

Samuji Talks on terävä, lempeä sekä kaikille avoin tapahtuma- ja keskustelusarja, jossa toimittaja Ville Blåfield haastattelee vieraita eri elämänalueilta. Marraskuun alussa näkemyksiään maailmankaikkeudesta, alkuräjähdyksestä ja insinööreistä kertoi kiehtovalla ja ymmärrettävällä tavalla kosmologi Kari Enqvist. Haastattelu on nyt kuunneltavissa podcastina Samuji Talks Soundcloudista – jonka arkistosta löytyy avaruushirviöteemaan sopien myös Saska Saarikosken haastattelu aiheesta Trump.

∞ ∞ ∞

loungeclothandlight-set-_1968_105


Kuvat:

Khid: ”Maa jota ei ole” (screenshot musiikkivideosta)

Aelita: Queen of Mars” (Protazanov, 1924) via

Keith Sonnier: ”Lounge” (1968) via

[Edit: Tekstiä korjattu 20.11.2016]

Darkness warshed over the Dude – darker’n a black steer’s tuchus on a moonless prairie night

 

king-dude

Tunnistan jo syklin. Joka vuosi, ikäänkuin merkitsemään syksyn saapumista, Nick Caven musiikki palaa elämääni. Muutama vuosi sitten se tapahtui Flow festivaalilla Elokuun yössä, toissavuonna se tapahtui Rakkautta & Anarkiaa festivaalilla ja tänä vuonna odotin syksyn saapuvan ”One more time with a feeling” dokumentin myötä.

Joku kuitenkin ehti edelle.

2.9. Dubrovnikissa lava oli valaistu kynttilöin, ja seinällä hehkuivat videoprojektiona riimukuviot. King Dude (eli Thomas Jefferson Cowgill) ja hänen kitaransa lankesivat varjoina noiden kuvioiden sekaan. Jonkun muun kokomustiin pukeutuneen artistin saattaisi tässä vaiheessa helposti tuomita korniksi teinigootiksi. Mutta ei Dudea.

Omanlaistaan gotiikkaa (englanniksi lähin sana olisi kai southern gothic) King Dudessa kyllä löytyy. Musiikissaan yhdistyvät mm. post-country, folk, metalli ja jonkinlainen synkkä gospel. Siinä missä esimerkiksi Caven tarinoissa pahuus usein kumpuaa ihmisestä, King Duden kappaleissa alkuunpaneva voima on usein Paholainen. Eräässä välispiikissä Dude vertasi kokoontumistamme messuun, hyvin mustaan sellaiseen. ”Ulkonäöstä päätellen ette ole mitään sunnuntaikirkossa kävijöitä”. Kynttilöiden palaessa, ”Lucifer’s the light of the world” yhteislaulun soidessa, oltiin kieltämättä jännän äärellä. Dude itse kuvaili kappaletta ”Spiders in her hair” illan iloisimmaksi lauluksi.

King Duden synkkyys ei kuitenkaan ole toivotonta tai teennäistä, vaan siinä on lamaantuneisuuden sijaan voimaa ja kauneutta. Lavalla seisovan hahmon uhkaavassa, sliipatussa olemuksessa oli juuri sopivasti kuolemaa ja seksiä. Kitara vaihtui välillä sähköpianoon, ja Duden viskihumalan syvetessä  välispiikkien huumori musteni mustenemistaan. Bändin voimin soitetuista levytyksistä poiketen Dubrovnikissa kuullut riisutut mies ja kitara -versiot sopivat tilaan erityisen hyvin. Lauluääni tuntui hetkittäin painuvan levyjäkin matalammalle – niin matalalle, että sen taajuuden olisi voinut kuvitella houkuttavan paikalle jonkin syvän valtameren eksoottisen merinisäkkään (jonkin mustan, tottakai).

Puoliväkisin keikkaa tuli verranneeksi niihin moniin Austin Lucasin täällä soittamiin. Lucasin keikoilta yleisö (o)saa jo odottaa tiettyjä asioita, kuten surumielisiä melodioita, kosteasilmäisiä kanssaihmisiä, ujoa yhteislaulua, yleisön keskellä soitettua encorea – sekä hiljaisuutta. Yleensä jossain vaiheessa yleisössä jonkun keskittyminen herpaantuu ja keikan sijaan keskustelu/kännääminen alkavat kiinnostaa enemmän. Tällaisen henkilön Lucas yleensä (aina kohteliaasti mutta vaativasti) välispiikillään hiljentää.Tätä olen kai tottunut odottamaan tämänkaltaisilta intiimeiltä tapahtumilta, ja siksi King Duden keikalla kesken kappaleen korvani juuressa käyty humalainen länkytys kai riipi niin erityisen pahasti. Itse Dudea tämä ei tosin tuntunut häiritsevän, joten nielin närkästykseni.

P.S. Koska syksyn sykliin kuuluu oleellisena osana myös Twin Peaks, mikä sen täydellisempää, kuin että Julee Cruise ja King Dude ovat päättäneet laulaa toistensa lauluja 7-tuumaisen verran.