”Come, come, Mr. Bond, you enjoy singing an octave just as much as I do.”

En ole ikinä ollut suuri lautapelien ystävä. Se kenen hotellitontille parkkeeraat tai kuka murhasi Eversti Sinapin ei jaksanut lapsena inspiroida (poikkeuksena Kummituslinna, jossa oli sentään pimeässä hohtava pääkallo). Myös videopelejä – Super-Mario draamaa ja Turtles-seikkailuita – tyydyin katselemaan ja kannustamaan ennemmin sivusta. Nykyään nautin eniten ihanan piinaavien elokuvastatuspelien katselusta.

chess2

Episodimainen mustavalkokilvoittelu ”Kahvia ja tupakkaa” (Jarmusch, 2003) on yksi kaikkien aikojen lempielokuviani ja malliesimerkki statustaistojen pienuudesta ja kiehtovuudesta. Elokuva ei niinkään käsittele pelin teemaa – se on peliä. Kuvat on pelkistetty mustavalkoisiksi, staattisiksi kohtauksiksi, joissa erilaisten shakkilautojen – ruudullisten pöytien, pöytäliinojen ja lattioiden – äärellä ihmisnappuloiden egot kohtaavat ja ottavat mittaa toisistaan. Lyhyet, vuosien varrella kuvatut cameo-roolit ja tarinat ovat hellyyttäviä, kuivakkuudessaan humoristisia, taustavireeltään surullisiakin, ihailun ja kateuden sekaisia purkautumia, sisarusnahistelua ja silmien pyörittelyä. Tietyt asetelmat ja repliikit toistuvat, joka luo universaaliuden ja unenomaisuuden tuntua. Shakkinappuloiden ja kalisteltavien peitsien virkaa ajavat kahvikupit ja tupakat, joita juodaan, poltetaan, ollaan juomatta tai yritetään olla polttamatta. Hyvä ja paha heittävät häränpyllyä taisteluiden edetessä eikä voittaja tai häviäjä ole useinkaan selvillä. Omassa lempikohtauksessani hawajilaiskitaran soidessa jukeboksista Iggy Pop yllättää haavoittuvana ja Tom Waits puolestaan inhoittavana. (Unelmissani istuisin tuossa samassa pöydässä, kärpäsenä pannukakkupinon päällä, vaahterasiirappia siemaillen ja seurasta salaa nauttien.)

Toinen ilahduttavan kuivakka ja verkkainen statuspeli, jossa ”Kahvia ja tupakkaa” -elokuvassakin nähty Steve Coogan jatkaa herkullisen epämiellyttävän itsekeskeistä rooliaan, on ”The Trip” (Winterbottom, 2010). Se on puolidokumentaarinen ruokaroadtrip, alunperin tv-sarja ja myöhemmin elokuvaksi muokattu mukatarina, jossa lehtijuttua varten Coogan ja kollegansa Rob Brydon ajavat halki harmaan Pohjois-Englannin paikallisia ruokia ja majapaikkoja arvostellen. Elokuva on herkullinen yhdistelmä lähikuvia ruoka-annoksista, tirisevistä pannuista ja gastronomisista kuriositeeteista sekä improvisaatioon pohjaavaa dialogia ja ystävien välistä piikittelyä. Jälleen kuuluisuus ja menestys ovat usein kiusallisen mutta huvittavan kisailun motivaattoreina, kuten myös absurdinoloinen ”kumpi on hauskempi” asetelma. Koomisen tarinan pohjalla on kuitenkin jälleen synkempiä yksinäisyyden ja epävarmuuden sävyjä. Statuspelissä Rob tuntuu usein olevan niskan päällä, mutta lopulta Steve saa omat sympatiani.

Tällä hetkellä elokuvateattereissa nähdään parikin kiihkeää ja miehistä statustaistoa.

Elokuvassa ”Birdman” (Iñárritu, 2014) Riggan Thomson, ex-Birdman (Michael Keaton, ex-Batman), tahtoo karistaa menneisyyden elokuvasupersankariviitan yltään ja yrittää tehdä paluuta vakavastiotettavana Broadway-näyttelijänä ja -ohjaajana. Lähestyvän näytelmän ensi-illan myötä paineet kasvavat ja henkilökohtaiset vastoinkäymiset kasaantuvat. Thomson joutuu perustelemaan päätöksiään, tekojaan ja teostaan niin entiselle vaimolleen, tyttärelleen, managerilleen, kriitikolle kuin hankalalle näyttelijällekin, joka egollaan ja metodeillaan uhkaa pelastaa sekä tuhota koko näytelmän. Eeppisin taistelu tapahtuu kuitenkin Thomsonin ja hänen itsensä eli Birdmanin välillä, kun käheä-ääninen supersankari jakaa Rigganille mielipiteitään mutta myös yliluonnollisia voimiaan. Päänsisäinen dialogimonologi useimmiten kyseenalaistaa, lyttää taikka pistää vastaan hänen uusille ambitioilleen. Välissä humallutaan, hajoitetaan, nöyrrytään, yritetään ja lannistutaan. Lopussa Riggan kuitenkin kohoaa vaittajaksi (vai kohoaako?), kasvoillaan uusi naamio, Birdmanin nöyrtyessä vessanpöntöllä istuen. Voitokas oli itse elokuvakin kahmiessaan Oscareita tämänvuotisessa gaalassa. Näistä parhaan kuvauksen pysti tuli ansioilla, jotka imivät myös oman psyykkeeni elokuvassa mukaansa.

Toinen Oscarin voittanut, vimmaisen, hengästyttävän jazzrummun säestämä taistelu nähdään elokuvassa ”Whiplash” (Chazelle, 2014). Andrew (Miles Teller) on lupaava ensimmäisen vuoden opiskelija arvostetussa musiikkiakatemiassa. Fletcher (J.K. Simmons), kunnioitettu sekä pelätty opettaja kiinnittää häneen huomionsa ja istuttaa Andrew’n koulun orkesterin rumpusetin taakse. Kunnianhimo, lahjakkuus ja poikkeuksellisuus motivaattoreinaan hahmot raivoavat tietään eteenpäin. Manipulointi, latistaminen, haastaminen, halveksunta, rajojen ylittäminen, uhma ja näyttämisenhalu sumentavat rajoja, ja keskinkertaisuus kirosanoinaan hahmot ottavat yhteen hiellä, verellä ja henkisellä väkivallalla. Peli ei ole reilua, ja sääntöjä venytetään ja rikotaan kaiken menettämisenkin uhalla. Lähtökohdiltaan pieni tarina jyrää. Kaiken taustalla takova rumpubiitti saa sydämen hakkaamaan, ja loppukohtauksen jälkeen havahduin elokuvateatterin penkistä hikiset nyrkit puristuksissa, syke korkeuksissa, poskia kuumottaen ja hengitys kuin urheilusuorituksen jälkeen happea himoiten.

Tärkeintä ei ole siis voitto, vaan se kuinka maukas elokuva siitä tehdään.

Kuva: Pinterest

Mainokset