oona bee

Tässä blogissa tarkastellaan vähemmän ja enemmän ajankohtaisia teoksia, niiden välisiä mielleyhtymiä, sekä kuljetaan aasinsiltoja pitkin näyttelystä ja näytöksestä toiseen.

Tag: mies

Mennyt mies

Credible_Threat-1024x819

Wilma Hurskaisen (s. 1979) valokuvien keskeisiä teemoja ovat olleet muistot ja muistaminen, usein naisen hahmossa, sulautuen luontoonsa. Galleria Hippolytessä nähtävässä Hurskaisen uudessa valokuvasarjassa keskushahmona on kuitenkin Mies, vahvasti tässä päivässä, tulevaisuuteen epävarmana pälyillen ja ikäänkuin irrallaan ympäristössään. Näyttelyn esittelytekstissä kuvaillaan tilaa, jossa ilmastonmuutos, väestönkasvu ja luonnon monimuotoisuuden väheneminen uhkaavat olemassaoloamme. Kriisiä edustaa valkoinen ikääntyvä heteromies, ”hahmo joka ’omistaa maailman’ ”. Eletään epävarmassa globaalissa maailmassa, jossa tämän valtaa pitävän ja käyttävän hahmon voiman päivät ovat kuitenkin takanapäin. Miestä pelottaa. Ja sekös häntä harmittaa.

Miehisen pyhän, entisen turvapaikan ovella Mies ei olekaan enää tervetullut. Hän jää ulkopuolelle. Man cave on pimeänä. Ruohonleikkuri, työkalupakki, tissikalenteri ja olutpiilo eivät enää kutsu luokseen. Kuin varkain joutuu hän jättämään jäähyväiset ovenraosta. Nooan lailla Mies on nostanut airot Suomi-neidon mukaan nimettyyn veneeseensä ja kysyy nyt tuuliajolla: ”How much longer”. Turvattomuudentunteesta syntyy vastareaktio. Miehen viimeinen linnake on hänen aidattu puutarhansa taikka golf-kentän lakeus. Tuota tilaa Mies puolustaa kynsin, hampain, vahtikoirin ja puutarhasaksin. ”You can keep the change” teoksessa nähdään uhkaava, jääräpäinen, umpimielinen, räksyttävä Mies. ”Worrior” teos muistuttaa sademetsän intiaanin taikka savannin heimolaisen kaltaisesta, katoavan heimon edustajasta. Kuvassa on Mies, jonka kasvoilta puuttuu vain sotamaalaus.

Kuten ”I don’t think he can hear you” -teoksessa, Mies valitsee sulkea korvansa ja silmänsä ympäröivältä. Mies on itsekäs, häntä ei kiinnosta hän ei tahdo (edes yrittää) ymmärtää. Ilmastonmuutoksen jäljet ja aavikoituminen pyyhkivät yli golf-kentän. Etuoikeutetun eliitin edustajan katse on kuitenkin luotuna palloon. Sitä itsepintaisesti lyödään, vaikka väkisin, se on hänen oikeutensa. Puku päällä citymaasturissaan Mies etenee elämässään, maailman murentuessa aivan vieressä. Tai kenties kielekkeen laidalla todistammekin heräävän omantunnon, moraalin äänen?

Hurskaisen kamera ei syytä, ei tuomitse ja kuitenkin kyseenalaistaa. Vihollisen osoittamisen sijaan hän käsittelee kohdettaan jopa lempeydellä, yrittää ymmärtää. Miestä käy melkeinpä sääliksi. Mieleen tulee kuva Roy Anderssonin elokuvien harmaista, surullisista, yksinäisistä mutta sinnikkäistä mieshahmoista. Hurskaisen kuvissa on samankaltaista lempeyttä, toteavuutta ja maailmanlopun tuntua. Hurskaisen ”Ask Siberia” ja Anderssonin ”Toisen kerroksen lauluja” (2000) elokuvan loppukohtauksen apokalyptinen maisema muistuttavat paljon toisiaan. Kummassakin nähdään Miehen mureneva uhma, syyllisyys ja kysymys:

”Vad fan är det här?”

Hurskaisen ”The Man Comes Around” Galleria Hippolytessä 18.6.2015 asti

Kuva: Wilma Hurskainen, ”Credible Threat”, 2015

Palsa + Palsa

palsa

2013 oli Käärmeen, 2014 Palsan vuosi; Kristian Smedsin ja Rosa Liksomin kirjoittama näytemä ”Palsa” tapahtui Kansallisteatterin sisuksissa, ja Pekka Lehdon ”Kalervo Palsa ja kuriton käsi” näki vihdoin päivänvalon elokuvateattereissa. Ne ovat myös kaksi erilaista kuvaa kittiläläiskuvataiteilijasta.

”Keskiyön Kansallisteatterin” näyttämöversio käsitteli taidetta ja ihmistä, miestä, taiteilijaa sen takana. Taustalla painoi ajatus: Älä luule, että sinä olet jotain (Janten laki). Smedsin tyylille uskollisena kakkosneloset, kirveet, puunsäleet, vesiämpärit ja ronttoset loivat lavalle pohjoisen taiteilijan kylmän ja kovan maailman. Laitamalla seisoi taiteen epäpyhä alttari. Puolestaan Kalervo Palsan maailman mukaisesti teos purskahteli räkää, persereikiä, narttuja, perkeleitä ja runkkausta. Lopputulos oli synkkä, raskas, koominen, kaunis ja koetteleva (näytäntö: keskiöisin, kesto: noin 3 ½ tuntia, väliaika: ei). Ärräpäihin ja raadollisuuteen keveyttä toi äänimailma Tuomas Kämäräisen yhden miehen yhtyeen muodossa. Miesten välinen vuorovaikutus antoi paljon. Kahvinkeittimen pirskahtelua simuloiva ilomielinen pimputus ja demoninen hihittely toivat osaltaan esitykseen sitä huumorin ja traagisuuden vaihtelua, jota Smedsin tyylissä arvostan.

Runkkauksesta puheenollen. Kuultuani, että lavalla pääroolissa nähdään ohjaaja Smeds itse, myönnän miettineeni hetken, kuinka syvälle henkilökulttimasturbatioon esityksesä mentäisiinkään – Kunnes esityksen kautta tajusin: Kukaan muu ei voisi kyseistä roolia esittää. Vaikka lähtökohtana Kalervo Palsan vimmaisa hahmo viittaa toisaalle, löysi esitys pohjimmiltaan itsensä keskeltä pohjoisten, häpeävien, kärsimyksellä kauneutta tavoittelevien miestaiteilijoiden jatkumoa Vilho Lammesta Palsaan – ja Smedsiin itseensä. Lopulta Palsan sijaan yleisöä puhutteli lavalta suoraan todellinen (tai todellista esittävä) hahmo. Siinä missä ennen, esimerkiksi Smedsin ”Jumala on kauneudessa” taikka ”Puupäässä”, taiteilijakohtalon on kertonut näyttelijä, kolmas osapuoli, tällä kertaa Smeds paljasti aiheen henkilökohtaisuuden je merkityksellisyyden asettumalla itse kärsijäksi. Hetki, jona Smeds Palsassa irtisanoutui maskuliinisen väkivallan ja sorron perinnöstä hautaamalla itsensä elävältä jäihin, oli kylmäävä.

Näytelmän Kristian-Kalervo oli intensiivinen, maskuliinen, fyysinen, ahdistunut, huvittava mutta myös kaipuussaan surullinen hahmo, ulkoisesti parransänkinen, tanakka, pistäväsilmäinen mies, jonka hiusraja pakenee. Lavaratkaisu toi tapahtumat aivan katseen alle. Kokemus oli iso ja aisteihin vetoava. Puunsäikeet lensivät, hamppuköysi hiersi, vesi ja eritteet roiskuivat, palavat kynttilät ja puu tuoksuivat. Puukko ajoi taiteilijan siveltimen virkaa. Palsan hahmo oli vimmainen, näkyjensä ja luovuutensa ajama, joka teoillaan pursusi sisuksistaan ja levisi tilassa. Epävarmuus purkautui uhmana.

Lehdon elokuvassa Palsa (Janne Reinikainen) on hintelä, eloveenahiuksinen, epävarma, ujokin – lähempänä todellisten valokuvien ja omakuvien silmälasien takaa pälyilevää hahmoa. Elämäntapahtumat näyttäytyvät vahvasti juoppohulluuden huurujen, lapsuusmuistojen mittasuhteiden, synkkien maalausten ja sarjakuvaformaatin läpi, epävarman hahmon kuvitelmien ottaessa elokuvassa voiton arkielämän haasteista. Kuriton, aktiivinen, luova käsi on sisäänpäinkääntyneen taiteilijan ainut ulospäin suuntautuva uloke. Tosielämässä käsi toteuttaa ronskit kuvat kankaalle, ja fantasiamaalmassa se leikkautuu irti ja pääsee lopulta naiskontaktiin. Elokuvan toisessa keskeisessä roolissa onkin Palsan naiskäsitystä ja (saavuttamattomia) naissuhteita edustava Maija (Maria Järvenhelmi). Lehto itse on kuvannut teosta pääasiassa rakkaustarinaksi. Kuvitelmissaan Palsa on raiskaava ja kyliä polttava Tex Willer naurettavankokoisessa stetsonissa, tosielämässä ”Kalervo on pieni”, Kalervo on rotta. Mieleen tulee Markku Pölösen ”Badding” (2000), jossa niinikään Reinikaisen näyttelemä Rauli kertoo itsestään cowboyjoukkoa pakenevana oravana.

Molemmissa teoksissa mennään ympyrää, suunta vain on eri. Smedsin Palsassa pyöreällä lavalla elämä kiertää kehää, palaten aina epävarmuuteen, turhautumiseen, Kittilään. Tarina on jatkuvassa liikkeessä. Palsa uhoaa, luo, yrittää, lannistuu, ryyppää, haistattaa, kävelee, juoksee, matkustaa ja kompuroi, avaten jatkuvasti mielenliikkeitään. Hahmo purskahtelee sisältä ulospäin, avaten lopulta henkilökohtaisuudessaan hahmon äärimmilleen auki. Lehdon Palsan ympyrämuoto on elokuvassa mainittu häntäänsä syövä käärme, jatkuvasti runkkaava ihminen – kuin pakkomielle, jossa käperrytään syvemmälle ja syvemmälle itseen. Hahmo pakenee kuvitelmiinsa, omaan epävarmuuteensa, lamaantuen lopulta kylmyyteen. Tämä Palsa kuolee keuhkokuumeeseen lumisen huoneensa yläpunkalla. Vain kuriton käsi jatkaa vaellustaan. ”Taiteilija on kuollut, eläköön taide”, Smedsin Palsa autuaana noustuaan julistaa. Ja sitten runkataan – mutta vapautuneesti ja yhdessä. Mälli lennätetään niin pitkälle kuin mahdollista.

”Kalervo Palsa ja kuriton käsi” nähtävissä Yle Areenassa vielä viikon.

”Omakuva” (1967), via Kansallisgalleria