Lihaa ja puuta

ham

Aki Kaurismäen elokuvassa ”Hamlet liikemaailmassa” (1987) Pirkka-Pekka Peteliuksen esittämä päähenkilö marssii keittiöön ja näkee jotakin pysäyttävää. ”Kinkkua… anna minä”, hän sanoo ja leikkaa ahnaasti paksun siivun. Koska katsoin elokuvaa aikoinaan englanninkielisen yleisön seassa, alareunassa juoksi tekstitys: ”Ham… let me”. Tajunta räjähti siinä hetkessä.

HAM on jälleen ajankohtainen Helsingin Taidemuseon uusittuaan nimensä ja avatessaan remontin jälkeen ovensa jälleen yleisölle. Tipoitellen julkaistu museon uusi ilme on antanut odottaa paljon. Taivaansinisiä karkkiraitoja, hidastettuja popcorneja, tulikärpäsiä pimeydessä, tyylikästä turkoosia ja lupauksia pursuava kirjainyhdistelmä H, A, M (joka aluksi ärsytti, mutta jolle olen nyt jo lämmennyt)… Nettisivut ovat olleet kaikenkaikkiaan miellyttävät, kiinnostusta herättävät ja tätä päivää.

Kysymys mielessä kuuluikin: tarjoaako uusi museo myös kinkkua tuon kauniin ihon alle?

Kyllä tarjosi. Yli 60 tonnia tarkalleenottaen.

Museon johtaja Maija Tanninen-Mattilan sanoin HAMin pyrkimyksenä on olla muista erottuva, kokemuksia tarjoava matalan kynnyksen museo. Uudet tilat rakentuvatkin maksulliseen ja kaikille (esimeriksi elokuvateatterikävijöille) avoimeen  maksuttomaan puoleen. Taiteen katsomisen välineiksi, näyttelyvierailun työkaluiksi taikka ihan vain huvin vuoksi aulassa on tarjolla näkökulmalappusia niin kiireisille, tunteellisille, treffeillä oleville, lapsekkaille, ärsyyntyneille kuin krapulaisille museokävijöille – Simppeli ja ihan hauska idea mielestäni.

Tennispalatsin alakerrassa Kluuvin Galleria on saanut uuden elämän HAM-kulmana, jonka ensimmäisenä näyttelynä nähdään Ilona Valkosen ideoima anarkistinen kukkakauppa ja kävijöille avoin ”levähdyskeidas”. ”Vieno Motors: How to prepare 1.0”:n vierailevina kukkavastaanottajina nähdään niin koreografi, DJ, köysi- kuin performanssitaiteilijoitakin. Ylös museon liukuportaita johdattaa katosta riippuva Kai Kavenin ”Unidentified Hanging Object”. Elokuvateattereiden popcorninrasvan yhä leijuessa nenään, museo eräänlaisena teesinään lupaa taiteesta popcornia aivoille. Edelleen maksuttomassa yläkerran galleriatilassa nähdään poimintoja ”helsinkiläisten omasta taidekokoelmasta”. Reija Meriläisen videoteos-installaatio ”En garde” materialisoi odotuksen ja osuman välisen jännitteen. Kulman takana IC-98 duon ”Jälkinäytöksen” vaikuttavat, animoidut lyijykynäpiirrokset maalaavat synkkiä, hypnoottisia, dystooppisia uhkakuvia (Jos kourassasi on näkökulmalappu krapulaolotilaan, en suosittele suuntaamaan näiden teosten eteen.)

Maksullisen puolen aloittaa Taidesalongin merkkivuosinäyttely, johon on koottu sata gallerian kautta kulkenutta teosta, edustaen kukin oman aikansa omintakeisinta maalaustaidetta sadan vuoden ajalta. Värien käyttö on ollut Taidesalongin keskeisiä linjoja alusta alkaen, ja näyttelyssä nähdäänkin teoksia taiteilijoilta Tyko Sallisesta Rafael Wardiin. Naistaitelijoiden määrä ilahduttaa erityisesti.

Ylöspäin kapeiden portaiden nousussa entisen tennishallin korkeiden kattojen alle on samakaltaista ylevöittävää tuntua, kuin kivenheiton päässä Taidehallin kirkkomaisessa portaikossa. Sitten vastassa odottaa Ai Weiwein kaiken turhan ylevyyden ja järjestelmien kumartelun romuttava keskisormi. Siitäs sain.

Ai Weiwein yksityisnäyttelyn saaminen Suomeen on jo tapaus itsessään, ja antaa myös odottaa paljon HAMin tulevilta näyttelyiltä. Kyseessä on ensimmäinen taiteilijalta nähty yhden materiaalin (puun) ympärille rakentuva teemanäyttely, verrattuna lukuisiin retrospektiiveihin. Veistoksia voi katsoa halutessaan esteettisinä, vaikuttavina, Weiwein arkkitehtiosaamisen ja valtavan työryhmänsä ylläpitämien puukäsityö- ja tappiliitostekniikoiden kädenjälkinä, taikka niinä vahvasti poliittisina, kantaaottavina, Kiinan menneisyyttä, sananvapautta ja nykyvaltiota kommentoivina taideteoksina, joiden vuoksi Weiwei on yksi tämän hetken maailmanlaajuisesti kuumimpia ja vaikutusvaltaisimpia nimiä nykytaiteen kentällä. Monitasoisuus tulee hyvin ilmi kahdessa uusimmassa teoksessaan: ”Valkoinen talo” vaikuttaa kauneudellaan, suuruudellaan, surumielisyydelläänkin, samalla antaen Qing-dynastian aikaiselle, hylätylle, puiselle temppelirakennukselle uuden äänen (metsiä ei Kiinassa juurikaan enää ole ja antiikkipuuta materiaalina käsitellään lähinnä roskana). ”Jätesäiliö”, monimutkainen ja kaunis puurakennelma, kertoo traagisen tositarinan Kiinassa yleisestä lasten hylkäämisestä, ja jätesäiliöön kiivenneistä, häkämyrkytykseen kuolleista pojista. Näyttelysalit kiertävässä tapetissa laamat haistattelevat, sileät pinnat houkuttavat koskemaan ja Weiwei itse kannustaa ahkeraan selfie-toimintaan ja somettamiseen.

***

Vaikka entisessä Tennispalatsin Taidemuseossa olen nähnyt monet lempinäyttelyistäni, ja moni suurtapaus on jäänyt kokematta (mm. Frida Kahlo vuonna 1997, oh little did I know then), se on monesti vain… unohtunut mielestä. Uskon, että ei unohdu enää.

Jään ahnaasti odottamaan yhä uusia meheviä siivuja HAMia.

Mainokset