oona bee

Tässä blogissa tarkastellaan vähemmän ja enemmän ajankohtaisia teoksia, niiden välisiä mielleyhtymiä, sekä kuljetaan aasinsiltoja pitkin näyttelystä ja näytöksestä toiseen.

Yönmustia hahmoja ja keskipäivän aaveita

eevapeura

 

Mikä aihe on niin banaali ja epäkiinnostava, että se ansaitsee tulla maalatuksi?

Poliisi. Ainakin Eeva Peuran omien sanojen mukaan.

Hänen uusin yksityisnäyttelynsä on juuri auennut HAM-gallerissa. Näyttelyn muissa teoksissa nähdään esimerkiksi kirjanlukua, huilunsoittoa, käsien pesua, shakin peluuta ja pihakeinussa istumista.

Tappavan tylsän sijaan kuvista paljastuu kuitenkin tappoja, kiehtovia kohtauksia, mystisiä tapahtumia, leikkimielistä malankoliaa sekä vihjauksia väkivallasta. Peuran omien sanojen mukaan hän halusi kuvata tällä kertaa arkisia aiheita, unohtamatta ”apinan karvaa ja mätiä puun oksia, kastuneita sorsan sulkia, mustaa vettä ja ämpäreissä kuolleen miehen kainalohikeä.” (via)  

Tarinoiden väripaletti on tumma. Yksityisnäyttelyn nimi onkin ytimekkäästi ”Black”. Mustia ovat pimeyteen johtavat oviaukot, sokeina tuijottavat ikkunat, yölliset metsät, sairaan kaavut ja nyrkkeilijän mustelmat. Hetkittäin kuvat ovat kuin salamavalon välähdyksiä pimeässä. Valo heijastuu takaisin pölyhiukkasista, lumihiutaleista, likaisista kaakeleista ja yllätetyn yöolennon silmistä. Tunnelma on synkkä mutta myötätuntoinen, ja hahmot naivismissaan jopa humoristisia.

Maalikerros teoksissa on paksu. Peura itse kuvailee maalaamistaan esimerkiksi sanoilla pursottaminen, muovaileminen, tahmainen ja kömpelö. Teokset ovat muotoutuneen kerros kerrokselta, pitkänkin ajan kuluessa. Toisaalta niiden rinnalla nähdään nopeampia vesiväritöitä, paperille maalattuja muistiinpanoja jostakin kuvitellusta.

Etenkin pienemmät teokset kuvaavat usein näennäisen arkisia, keskittyneitä hetkiä. Pöydän ympärille kerääntyneiden huilunsoittajien lomasta löytyy kuitenkin vielä jokin muu – kenties musiikillisella rituaalilla paikalle manattu henkiolento taikka muisto lapsuuden sadistisesta nokkahuiluoppitunnista. Peuran omien sanojen mukaan pienempien kuvien, kuten lukupiirin kirjahyllyn tai elokuvateatterin ammottavan suun, voi nähdä myös eräänlaisina portteina suuremmille kankaille maalattuihin, eeppisemmät mittasuhteet saaneisiin kohtauksellisiin teoksiin. Niissä jokin myyttinen hahmo kantaa vaahtoavan meren ja purkautuvan vuoren äärellä irtileikattua päätä. Toisaalla itsemurhametsässä makaavan Pinokkion ruumista pyyhkii poliisin taskulampun valokeila, erikoisagentin työntäessä käsiään syvemmälle trenssitakkinsa taskuihin. Viereisessä teoksessa kenties samainen hahmo kumartuu lavuaarin ylle. En voi olla miettimättä Twin Peaksin kylpyhuoneloppukohtausta.

Näyttely sai yhä uusia ulottuvuuksia, kun Peuran suurikokoisen ”Summer House” teos alkoi mielessäni hamuilla tällä hetkellä Galerie Anhavassa nähtäviä Karoliina Hellbergin töitä kohti. Useimmat Hellbergin väreillä ja yksityiskohdilla huumaavista maalauksista (viimetalvisen HAMin näyttelyn teemoja jatkaen) kuvaavat huoneita, koteja ja rakennuksia. Niissä tämänhetkinen ja mennyt elämä, esteettiset haamut, poissaoleva ja odottava väreilevät. Siinä missä Hellbergin teosten edessä katse sukeltaa yhä syvemmälle ja syvemmälle noiden rakennusten ikkunoista, peilien lävitse, jännitteisiin tarinoihin ja maisemiin maisemissa, Peuran rakennusten ikkunat ovat kirjaimellisesti mustia aukkoja. Ne tuntuvat kovilta, vähän tylyiltä ja juuri siksi niin kiehtovilta. Osa ikkunoista on vaimennettu kokonaan naulaamalla niiden luukut umpeen. Hylätty hotelli mäntyjen varjossa toivottaa tervetulleeksi enää himmeällä kyltillään ja verenpunaiset tahrat sen pihalla saavat viimeistään etsimään yöpaikkaa muualta.

Hellbergin huoneiden asukkaat ovat tiloissa yhä vahvasti läsnä – viherkasvit rönsyävät elämää, tupakantumpit hehkuvat ja viinilasi on puoliksi täysi. Uimastadionin asiakkaat ovat juuri paenneet myrskyn tieltä, ja pieni koira on valpastunut jostakin, jota muut eivät näe. Niissä huoneissa Yves Saint Laurent ja Henri Matisse leikkivät piilosta. Peuran huvila on hylätty jo kauan sitten. Sen yksinäisillä käytävillä vaeltaa vaimeana Tim Burtonin ja David Lynchin soittaman nokkahuilun kaiku.

Hellbergin haamut ovat keskipäivän aaveita, Peuran kummitukset yönmustia mutta ystävällisiä.

hellberg

 

Eeva Peura / ”Black” / HAM-galleria 12.11.2016-8.1.2017

Karoliina Hellberg / ”E” / Galerie Anhava 27.10.-20.11.2016

 


 

Kuvat: Eeva Peura, ”Sanitarium” (2016) via / Karoliina Hellberg, ”E” (2016) via

 

Mainokset

Shyness is nice

museo

Viggo Wallensköld / Taidesalonki (Bulevardi 3 B, Helsinki) / 17.9-16.10.2016

 

Renessanssipömppä. Sillä sanalla olen kutsunut kyseisen aikakauden maalausten itselleni ulkoisesti samaistuttavaa naiskuvaa: pieni pyöreä alavatsa ja pienet punaiset nännit pienissä pyöreissä rinnoissa. Samankaltaisia samaistumisen tunteita olen kokenut myös Viggo Wallensköldin maalausten kapealanteisten ja pienirintaisten hahmojen edessä.

Wallensköld tunnetaan erityisesti erilaisuutta, moninaisuutta, toiseutta ja sukupuoli-identiteettiä käsittelevistä, yleisiä kauneusihanteita haastavista, laihoista, lihavista, karvaisista, paljaista, raajarikkoisista ja transsukupuolisista hahmoistaan. Yksinäisyydestään, ristiriitaisuuksistaan ja niinsanotuista epätäydellisyyksistään huolimatta hahmoissa on aina tyyneyttä, rauhaa ja varmuutta. Helsingin Taidesalongissa aukesi juuri Wallensköldin uusin yksityisnäyttely. Esillä olevat teokset ovat valmistuneet vuosina 2014-2016 ja ne jatkavat saumattomasti mutta uudistuneena teeman käsittelyä, laveammin ja pehmeämmin siveltimenvedoin.

Kokonaisuus koskettikin aivan uudella tasolla, ja spontaanista iltapäivän näyttelykäynnistä tuli yllättävän henkilökohtainen kokemus. Erityisen kiitollinen olin tavasta, jolla Wallensköld nostaa teoksissaan jalustalle ne, jotka eivät sitä itse tee. Hiljaiset, lempeät ja ystävälliset naiset. He jotka eivät pidä itsestään ääntä, korosta paremmuuttaan tai vaadi huomiota. He jotka sulautuvat tapettiin. He jotka istuvat *. He joista löydän kaltaiseni. He jotka Hercule Poirot filmatisoinneissa ovat hyvien puolella ja kutsuvat mestarietsivää nimellä ”Papa Poirot”.

Teosten nimet kertovat paljon näistä naisista. Ensimmäisen salin teossarjassa nimeltä ”Kreivitär (1,2,3)” nähdään mukaelma Keisari(nna)n uusista vaatteista. Hahmo, joka taidehistoriassa on totuttu näkemään parhaassa mahdollisessa valossa, patsastelevana, koristettuna, yliluonnollisena, vahvana ja viisaana valloittajana on nyt riisuttu auktoriteetistaan sekä vaatteistaan, laskettu jalustaltaan ja näytetty pienenä kuin lapsi. Heitä katsovat vastakkaisilta seiniltä ”Hoitaja”, ”Ystävätär” ja ”Opettaja”. ”Linna” teoksessa puolestaan istuu vakaana Whistlerin äitiä muistuttava matriarkka. He ovat arkisia, kauniita ja vahvoja naisia, jotka ansaitsevat tulla ikuistetuiksi, mutta jotka harvoin kohtaavat tätä kunniaa. Ihmeellistä ei tällä kertaa ole Wallensköldin ravistelevan rujo kauneus, vaan näkymättömien näkyväksi tekeminen.

Useimmat naisista esitetään torsoina, kädettöminä rintakuvina, asteleltuina hyllyn päälle, arkistokaappiin tai työpöydälle, yhdistettyinä koneisiin, johtoihin tai jalustoihin. Nyrpeäkasvoisen naisen voi kuvitella puhuvan alustanaan toimivan kopiokoneen tai faxin hermostuttavaa, katkonaista kieltä. Lempeäilmeinen nainen lankapuhelinjalustallaan on puolestaan välittävä välittäjä. Irtileikatuista päistä ja palkintokaappiin asetelluista naisten paloista voisi helposti syntyä hyvin kyseenalainen mielikuva. Wallensköldin kehojen katkomisessa ei kuitenkaan ole mitään naisvihamielistä. Hän itse perustelee näyttelyn kuvauksessa metodiaan: ”Vaikka ihmishahmo on osa asetelmaa tai konetta, se ei vähennä hänen inhimillisen läsnäolonsa merkittävyyttä.” Ennemminkin kuvat ovat mystisiä ja lempeitä kannanottoja näiden hahmojen puolesta. Nämä naiset ovat nousseet miehisen historiankirjoituksen kuvien kaanoniin, museoihin ja kunniapaikoille, sortumatta vallanhimoon tai voimankäyttöön, samalla onneksi välttäen eteerisen epäluonnollisen neitsytpyhimysviitan ansan. He ovat persoonia. He ovat sanoinkuvaamattoman tärkeitä. He ovat opettajia, hoitajia, ystäviä. Ja heihin soisi yhä useamman samaistuvan.

 

Hyvänä alkuna voidaan pitää sitä, että viime Flow-festivaalilla  ”Shyness is nice” sanomaa julistava Morrisseyn fanipaita myi loppuun.

 


 

*) Ote César Vallejon runosta ”Stumble between two stars” (1937-1939):

 

”beloved be the one who sleeps on his back,

the one who wears a torn shoe in the rain

beloved be the bald man without hat

the one who catches a finger in the door

beloved is he who sweats from guilt or shame

he who pays with what he lacks

beloved are they who sit down”

 

Tutkija Ursula Lindqvist on tulkinnut runoa näin: ”(…) [T]he poet replaces Christ’s radical and divine declaration that the lowliest in society are the most blessed, with a humanist, and equally radical, declaration that we should love those whom society deems the least note worthy on the basis of our common humanity (…)”. (1)

 


 

(1)  Lindqvist, 2010; Roy Andersson’s Cinematic Poetry and the Spectre of César Vallejo”

 Kuva: Viggo Wallensköld; ”Museo” (2014) via

 

 

Darkness warshed over the Dude – darker’n a black steer’s tuchus on a moonless prairie night

 

king-dude

Tunnistan jo syklin. Joka vuosi, ikäänkuin merkitsemään syksyn saapumista, Nick Caven musiikki palaa elämääni. Muutama vuosi sitten se tapahtui Flow festivaalilla Elokuun yössä, toissavuonna se tapahtui Rakkautta & Anarkiaa festivaalilla ja tänä vuonna odotin syksyn saapuvan ”One more time with a feeling” dokumentin myötä.

Joku kuitenkin ehti edelle.

2.9. Dubrovnikissa lava oli valaistu kynttilöin, ja seinällä hehkuivat videoprojektiona riimukuviot. King Dude (eli Thomas Jefferson Cowgill) ja hänen kitaransa lankesivat varjoina noiden kuvioiden sekaan. Jonkun muun kokomustiin pukeutuneen artistin saattaisi tässä vaiheessa helposti tuomita korniksi teinigootiksi. Mutta ei Dudea.

Omanlaistaan gotiikkaa (englanniksi lähin sana olisi kai southern gothic) King Dudessa kyllä löytyy. Musiikissaan yhdistyvät mm. post-country, folk, metalli ja jonkinlainen synkkä gospel. Siinä missä esimerkiksi Caven tarinoissa pahuus usein kumpuaa ihmisestä, King Duden kappaleissa alkuunpaneva voima on usein Paholainen. Eräässä välispiikissä Dude vertasi kokoontumistamme messuun, hyvin mustaan sellaiseen. ”Ulkonäöstä päätellen ette ole mitään sunnuntaikirkossa kävijöitä”. Kynttilöiden palaessa, ”Lucifer’s the light of the world” yhteislaulun soidessa, oltiin kieltämättä jännän äärellä. Dude itse kuvaili kappaletta ”Spiders in her hair” illan iloisimmaksi lauluksi.

King Duden synkkyys ei kuitenkaan ole toivotonta tai teennäistä, vaan siinä on lamaantuneisuuden sijaan voimaa ja kauneutta. Lavalla seisovan hahmon uhkaavassa, sliipatussa olemuksessa oli juuri sopivasti kuolemaa ja seksiä. Kitara vaihtui välillä sähköpianoon, ja Duden viskihumalan syvetessä  välispiikkien huumori musteni mustenemistaan. Bändin voimin soitetuista levytyksistä poiketen Dubrovnikissa kuullut riisutut mies ja kitara -versiot sopivat tilaan erityisen hyvin. Lauluääni tuntui hetkittäin painuvan levyjäkin matalammalle – niin matalalle, että sen taajuuden olisi voinut kuvitella houkuttavan paikalle jonkin syvän valtameren eksoottisen merinisäkkään (jonkin mustan, tottakai).

Puoliväkisin keikkaa tuli verranneeksi niihin moniin Austin Lucasin täällä soittamiin. Lucasin keikoilta yleisö (o)saa jo odottaa tiettyjä asioita, kuten surumielisiä melodioita, kosteasilmäisiä kanssaihmisiä, ujoa yhteislaulua, yleisön keskellä soitettua encorea – sekä hiljaisuutta. Yleensä jossain vaiheessa yleisössä jonkun keskittyminen herpaantuu ja keikan sijaan keskustelu/kännääminen alkavat kiinnostaa enemmän. Tällaisen henkilön Lucas yleensä (aina kohteliaasti mutta vaativasti) välispiikillään hiljentää.Tätä olen kai tottunut odottamaan tämänkaltaisilta intiimeiltä tapahtumilta, ja siksi King Duden keikalla kesken kappaleen korvani juuressa käyty humalainen länkytys kai riipi niin erityisen pahasti. Itse Dudea tämä ei tosin tuntunut häiritsevän, joten nielin närkästykseni.

P.S. Koska syksyn sykliin kuuluu oleellisena osana myös Twin Peaks, mikä sen täydellisempää, kuin että Julee Cruise ja King Dude ovat päättäneet laulaa toistensa lauluja 7-tuumaisen verran.

 

Ring your granny

king

Warren King, Ruotsissa asunut amerikkalainen taiteilija ja entinen rakennusinsinööri, matkusti kuusi vuotta sitten ensimmäistä kertaa Kiinaan. Kylässä nimeltä Shaoxing, jossa Kingin suku aikoinaan eli, hänelle ilmeni, että paikallisilla ihmisillä oli yhä muistoja hänen isovanhemmistaan. Hän löysi kylän ihmisiin odottamattoman yhteyden, joka oli vuosikymmeniksi katkennut ja jota hän päätti tietoisesti alkaa uudelleenrakentamaan, konkreettisesti, pahvista, yksi kylänasukas kerrallaan.

Nyt Galleria Sculptorissa seisoo kymmenen (70 on jo kaikenkaikkiaan valmistunut), aidonkokoisia, ensikatsomalta karrikoituja mutta lähemmin tarkasteltuna häkellyttävän inhimillistä ja hienovaraista pahvihahmoa. Kiinalaisten asujen yksityiskohdat on räätälöity mukaan ja jokainen henkilö on yksilöllinen kasvonpiirteiltään. Tavallinen, ruskea aaltopahvi on taipunut itseoppineen taiteilijan käsissä ihastuttavalla taidolla. Kulmikkaan pulleat muodot tuovat mieleen esimerkiksi Kasimir Malevitsin futuristiset teatteripuvustukset ja geometriset ihmishahmot. Rooliasun tai naamion tuntua lisää se, että veistokset ovat selkäpuoleltaan avoimia ja onttoja. Liimapinnat, muotoon pakotetun pahvin leikatut reunat ja rikottujen pahvilaatikoiden tekstit paljastuvat takaapäin tarkasteltuna.

Hahmot vaikuttavat vanhuksilta. Asennot ovat kumaria, kädet selän takana askellus on hidasta, naururypyt ja uurteet kasvoilla ovat syviä. Pahvin valmiiksi aaltoileva pinta lisää tätä vaikutelmaa. Kulmistaan ja saumakohdistaan huolimatta hahmoissa on tunnistettavaa pehmeyttä – semmoista mitä pullantuoksuisissa isoäideissä on. Materiaali lisää iän tuoman haurauden vaikutelmaa, kuten myös Kingin jälleenlöytämän ihmisten välisten yhteyden hataruutta. Toisaalta tiedetään, että juuri oikein taittelemalla jopa paperista tai pahvista saadaan lujaa ja kantavaa.

Omat isovanhempani ovat jo kuolleet. Mutta mikäli he olisivat vielä elossa, olisin näyttelyn jäljiltä kaivanut puhelimeni laukusta ja soittanut heille.

Kingin näyttely on nähtävillä  vielä tämän viikonlopun. Suosittelen käyntiä – sekä soittamaan isovanhemmille, mikäli vielä mahdollista.

 

Galleria Sculptor / Eteläranta 12, Helsinki