oona bee

Tässä blogissa tarkastellaan vähemmän ja enemmän ajankohtaisia teoksia, niiden välisiä mielleyhtymiä, sekä kuljetaan aasinsiltoja pitkin näyttelystä ja näytöksestä toiseen.

Shyness is nice

museo

Viggo Wallensköld / Taidesalonki (Bulevardi 3 B, Helsinki) / 17.9-16.10.2016

 

Renessanssipömppä. Sillä sanalla olen kutsunut kyseisen aikakauden maalausten itselleni ulkoisesti samaistuttavaa naiskuvaa: pieni pyöreä alavatsa ja pienet punaiset nännit pienissä pyöreissä rinnoissa. Samankaltaisia samaistumisen tunteita olen kokenut myös Viggo Wallensköldin maalausten kapealanteisten ja pienirintaisten hahmojen edessä.

Wallensköld tunnetaan erityisesti erilaisuutta, moninaisuutta, toiseutta ja sukupuoli-identiteettiä käsittelevistä, yleisiä kauneusihanteita haastavista, laihoista, lihavista, karvaisista, paljaista, raajarikkoisista ja transsukupuolisista hahmoistaan. Yksinäisyydestään, ristiriitaisuuksistaan ja niinsanotuista epätäydellisyyksistään huolimatta hahmoissa on aina tyyneyttä, rauhaa ja varmuutta. Helsingin Taidesalongissa aukesi juuri Wallensköldin uusin yksityisnäyttely. Esillä olevat teokset ovat valmistuneet vuosina 2014-2016 ja ne jatkavat saumattomasti mutta uudistuneena teeman käsittelyä, laveammin ja pehmeämmin siveltimenvedoin.

Kokonaisuus koskettikin aivan uudella tasolla, ja spontaanista iltapäivän näyttelykäynnistä tuli yllättävän henkilökohtainen kokemus. Erityisen kiitollinen olin tavasta, jolla Wallensköld nostaa teoksissaan jalustalle ne, jotka eivät sitä itse tee. Hiljaiset, lempeät ja ystävälliset naiset. He jotka eivät pidä itsestään ääntä, korosta paremmuuttaan tai vaadi huomiota. He jotka sulautuvat tapettiin. He jotka istuvat *. He joista löydän kaltaiseni. He jotka Hercule Poirot filmatisoinneissa ovat hyvien puolella ja kutsuvat mestarietsivää nimellä ”Papa Poirot”.

Teosten nimet kertovat paljon näistä naisista. Ensimmäisen salin teossarjassa nimeltä ”Kreivitär (1,2,3)” nähdään mukaelma Keisari(nna)n uusista vaatteista. Hahmo, joka taidehistoriassa on totuttu näkemään parhaassa mahdollisessa valossa, patsastelevana, koristettuna, yliluonnollisena, vahvana ja viisaana valloittajana on nyt riisuttu auktoriteetistaan sekä vaatteistaan, laskettu jalustaltaan ja näytetty pienenä kuin lapsi. Heitä katsovat vastakkaisilta seiniltä ”Hoitaja”, ”Ystävätär” ja ”Opettaja”. ”Linna” teoksessa puolestaan istuu vakaana Whistlerin äitiä muistuttava matriarkka. He ovat arkisia, kauniita ja vahvoja naisia, jotka ansaitsevat tulla ikuistetuiksi, mutta jotka harvoin kohtaavat tätä kunniaa. Ihmeellistä ei tällä kertaa ole Wallensköldin ravistelevan rujo kauneus, vaan näkymättömien näkyväksi tekeminen.

Useimmat naisista esitetään torsoina, kädettöminä rintakuvina, asteleltuina hyllyn päälle, arkistokaappiin tai työpöydälle, yhdistettyinä koneisiin, johtoihin tai jalustoihin. Nyrpeäkasvoisen naisen voi kuvitella puhuvan alustanaan toimivan kopiokoneen tai faxin hermostuttavaa, katkonaista kieltä. Lempeäilmeinen nainen lankapuhelinjalustallaan on puolestaan välittävä välittäjä. Irtileikatuista päistä ja palkintokaappiin asetelluista naisten paloista voisi helposti syntyä hyvin kyseenalainen mielikuva. Wallensköldin kehojen katkomisessa ei kuitenkaan ole mitään naisvihamielistä. Hän itse perustelee näyttelyn kuvauksessa metodiaan: ”Vaikka ihmishahmo on osa asetelmaa tai konetta, se ei vähennä hänen inhimillisen läsnäolonsa merkittävyyttä.” Ennemminkin kuvat ovat mystisiä ja lempeitä kannanottoja näiden hahmojen puolesta. Nämä naiset ovat nousseet miehisen historiankirjoituksen kuvien kaanoniin, museoihin ja kunniapaikoille, sortumatta vallanhimoon tai voimankäyttöön, samalla onneksi välttäen eteerisen epäluonnollisen neitsytpyhimysviitan ansan. He ovat persoonia. He ovat sanoinkuvaamattoman tärkeitä. He ovat opettajia, hoitajia, ystäviä. Ja heihin soisi yhä useamman samaistuvan.

 

Hyvänä alkuna voidaan pitää sitä, että viime Flow-festivaalilla  ”Shyness is nice” sanomaa julistava Morrisseyn fanipaita myi loppuun.

 


 

*) Ote César Vallejon runosta ”Stumble between two stars” (1937-1939):

 

”beloved be the one who sleeps on his back,

the one who wears a torn shoe in the rain

beloved be the bald man without hat

the one who catches a finger in the door

beloved is he who sweats from guilt or shame

he who pays with what he lacks

beloved are they who sit down”

 

Tutkija Ursula Lindqvist on tulkinnut runoa näin: ”(…) [T]he poet replaces Christ’s radical and divine declaration that the lowliest in society are the most blessed, with a humanist, and equally radical, declaration that we should love those whom society deems the least note worthy on the basis of our common humanity (…)”. (1)

 


 

(1)  Lindqvist, 2010; Roy Andersson’s Cinematic Poetry and the Spectre of César Vallejo”

 Kuva: Viggo Wallensköld; ”Museo” (2014) via

 

 

Darkness warshed over the Dude – darker’n a black steer’s tuchus on a moonless prairie night

 

king-dude

Tunnistan jo syklin. Joka vuosi, ikäänkuin merkitsemään syksyn saapumista, Nick Caven musiikki palaa elämääni. Muutama vuosi sitten se tapahtui Flow festivaalilla Elokuun yössä, toissavuonna se tapahtui Rakkautta & Anarkiaa festivaalilla ja tänä vuonna odotin syksyn saapuvan ”One more time with a feeling” dokumentin myötä.

Joku kuitenkin ehti edelle.

2.9. Dubrovnikissa lava oli valaistu kynttilöin, ja seinällä hehkuivat videoprojektiona riimukuviot. King Dude (eli Thomas Jefferson Cowgill) ja hänen kitaransa lankesivat varjoina noiden kuvioiden sekaan. Jonkun muun kokomustiin pukeutuneen artistin saattaisi tässä vaiheessa helposti tuomita korniksi teinigootiksi. Mutta ei Dudea.

Omanlaistaan gotiikkaa (englanniksi lähin sana olisi kai southern gothic) King Dudessa kyllä löytyy. Musiikissaan yhdistyvät mm. post-country, folk, metalli ja jonkinlainen synkkä gospel. Siinä missä esimerkiksi Caven tarinoissa pahuus usein kumpuaa ihmisestä, King Duden kappaleissa alkuunpaneva voima on usein Paholainen. Eräässä välispiikissä Dude vertasi kokoontumistamme messuun, hyvin mustaan sellaiseen. ”Ulkonäöstä päätellen ette ole mitään sunnuntaikirkossa kävijöitä”. Kynttilöiden palaessa, ”Lucifer’s the light of the world” yhteislaulun soidessa, oltiin kieltämättä jännän äärellä. Dude itse kuvaili kappaletta ”Spiders in her hair” illan iloisimmaksi lauluksi.

King Duden synkkyys ei kuitenkaan ole toivotonta tai teennäistä, vaan siinä on lamaantuneisuuden sijaan voimaa ja kauneutta. Lavalla seisovan hahmon uhkaavassa, sliipatussa olemuksessa oli juuri sopivasti kuolemaa ja seksiä. Kitara vaihtui välillä sähköpianoon, ja Duden viskihumalan syvetessä  välispiikkien huumori musteni mustenemistaan. Bändin voimin soitetuista levytyksistä poiketen Dubrovnikissa kuullut riisutut mies ja kitara -versiot sopivat tilaan erityisen hyvin. Lauluääni tuntui hetkittäin painuvan levyjäkin matalammalle – niin matalalle, että sen taajuuden olisi voinut kuvitella houkuttavan paikalle jonkin syvän valtameren eksoottisen merinisäkkään (jonkin mustan, tottakai).

Puoliväkisin keikkaa tuli verranneeksi niihin moniin Austin Lucasin täällä soittamiin. Lucasin keikoilta yleisö (o)saa jo odottaa tiettyjä asioita, kuten surumielisiä melodioita, kosteasilmäisiä kanssaihmisiä, ujoa yhteislaulua, yleisön keskellä soitettua encorea – sekä hiljaisuutta. Yleensä jossain vaiheessa yleisössä jonkun keskittyminen herpaantuu ja keikan sijaan keskustelu/kännääminen alkavat kiinnostaa enemmän. Tällaisen henkilön Lucas yleensä (aina kohteliaasti mutta vaativasti) välispiikillään hiljentää.Tätä olen kai tottunut odottamaan tämänkaltaisilta intiimeiltä tapahtumilta, ja siksi King Duden keikalla kesken kappaleen korvani juuressa käyty humalainen länkytys kai riipi niin erityisen pahasti. Itse Dudea tämä ei tosin tuntunut häiritsevän, joten nielin närkästykseni.

P.S. Koska syksyn sykliin kuuluu oleellisena osana myös Twin Peaks, mikä sen täydellisempää, kuin että Julee Cruise ja King Dude ovat päättäneet laulaa toistensa lauluja 7-tuumaisen verran.

 

Ring your granny

king

Warren King, Ruotsissa asunut amerikkalainen taiteilija ja entinen rakennusinsinööri, matkusti kuusi vuotta sitten ensimmäistä kertaa Kiinaan. Kylässä nimeltä Shaoxing, jossa Kingin suku aikoinaan eli, hänelle ilmeni, että paikallisilla ihmisillä oli yhä muistoja hänen isovanhemmistaan. Hän löysi kylän ihmisiin odottamattoman yhteyden, joka oli vuosikymmeniksi katkennut ja jota hän päätti tietoisesti alkaa uudelleenrakentamaan, konkreettisesti, pahvista, yksi kylänasukas kerrallaan.

Nyt Galleria Sculptorissa seisoo kymmenen (70 on jo kaikenkaikkiaan valmistunut), aidonkokoisia, ensikatsomalta karrikoituja mutta lähemmin tarkasteltuna häkellyttävän inhimillistä ja hienovaraista pahvihahmoa. Kiinalaisten asujen yksityiskohdat on räätälöity mukaan ja jokainen henkilö on yksilöllinen kasvonpiirteiltään. Tavallinen, ruskea aaltopahvi on taipunut itseoppineen taiteilijan käsissä ihastuttavalla taidolla. Kulmikkaan pulleat muodot tuovat mieleen esimerkiksi Kasimir Malevitsin futuristiset teatteripuvustukset ja geometriset ihmishahmot. Rooliasun tai naamion tuntua lisää se, että veistokset ovat selkäpuoleltaan avoimia ja onttoja. Liimapinnat, muotoon pakotetun pahvin leikatut reunat ja rikottujen pahvilaatikoiden tekstit paljastuvat takaapäin tarkasteltuna.

Hahmot vaikuttavat vanhuksilta. Asennot ovat kumaria, kädet selän takana askellus on hidasta, naururypyt ja uurteet kasvoilla ovat syviä. Pahvin valmiiksi aaltoileva pinta lisää tätä vaikutelmaa. Kulmistaan ja saumakohdistaan huolimatta hahmoissa on tunnistettavaa pehmeyttä – semmoista mitä pullantuoksuisissa isoäideissä on. Materiaali lisää iän tuoman haurauden vaikutelmaa, kuten myös Kingin jälleenlöytämän ihmisten välisten yhteyden hataruutta. Toisaalta tiedetään, että juuri oikein taittelemalla jopa paperista tai pahvista saadaan lujaa ja kantavaa.

Omat isovanhempani ovat jo kuolleet. Mutta mikäli he olisivat vielä elossa, olisin näyttelyn jäljiltä kaivanut puhelimeni laukusta ja soittanut heille.

Kingin näyttely on nähtävillä  vielä tämän viikonlopun. Suosittelen käyntiä – sekä soittamaan isovanhemmille, mikäli vielä mahdollista.

 

Galleria Sculptor / Eteläranta 12, Helsinki

”Ah”, she cried, ”you look so cool. You always look so cool.”

Melkein tasan vuosi sitten Emma Ainalan maalauksen merenneidot ja Simone de Beauvoir kävivät vuoropuhelua tässä blogissa. Nyt on Ainalan ensimmäisen yksityisnäyttelyn teosten, itseni ja Kultahatun vuoro heijastella muunmuassa viattomuuden, bailauksen ja kaipauksen teemoja.

Helsinki Contemporaryn vuoden 2014 ryhmänäyttelyssä nähdyt Ainalan teokset hehkuvat yhä vedenväreissä tuoreina mielessä. Heleitä turkooseja syventäneistä barokin tummista sävyistä, metsänvihreästä ja ruosteenpunaisesta ollaan nyt nähtävässä ”Sensual World” näyttelyssä siirrytty entistä enemmän rokokoo-pastelleihin ja muovisen, kitschillä flirttailevan pinkin puolelle. Kerubit, muoviruusut ja timantit tuovat hyvällä tavalla ihan vähän oksennusta suuhun. Sokerihuuruissa kasvot vääristyvät ja jalokivisilmät kimaltavat himmeinä, kyseenalaistaen oman tyhjyytensä. Muoviset matkamuistosimpukat, delfiinit, Neitsyt Mariat, joutsenet ja kermakakut levittäytyvät installaatioina maalausten raameista näyttelysaleihin. Ainalan tyylissä ei karsita ja enemmän on todellakin enemmän. Maalatessaan hän luottaa intuitioon, tunteeseen, aistimukseen sekä näkyihinsä, jotka irrationaalisina, välähdyksenomaisina, toisinaan miltei valmiina kuvina hän siirtää kankaalle. Tuloksena on teosten omintakeinen, vaikuttava, ristiriitainen, jännitteinen sekä usein surumielinen ja määrittelemätön tunnelma.

Ricci

”Ricci” (2016)

Näennäisen suloinen tyttöestetiikka on teoksissa yhä läsnä. Kaulasta riippuvat korututit ja jin/jang -logot palauttavat itse kunkin nostalgisen ysäriviattomuuden aikaan. Viattomuus, siihen kaipuu ja huoli sen puolesta nousevat esiin useassa Ainalan uusista töistä. Frida Kahlon kipeistä omakuvista muistuttavassa ”Gut Feelingissa” (2015) taiteilijan omakuvanakin näyttäytyvä äitihahmo kantaa kohdussaan peuraa, ”Supernovassa” (2015) hän hoivaa vastasyntynyttä merenneitoa ja ”Snow White Lies” (2015) teoksessa kantaa huolta metsäneläiminä syliin pyrkivistä poikasistaan. Viattomuuden laitamilla odottaa jokin pahaenteinen ja uhkaava. Ajassamme, jossa vihapuhe, möyhääminen ja kiusaaminen ovat arkipäivää, olo on välillä niin turhautunut, että haluaisi nostaa kädet ilmaan. Niin toiveikkaan ”I have a dream” (2016) teoksen koristellut hippihahmot kukkia hiuksissaan tekevätkin. Toisaalta hurmoksellisessa eleessä on mukana se hippiliikkeen naiivin, romanttisen, viattoman ja utopistisen uskon mahdottomuus – ikäänkuin itselle ja lapsilleen kertoma valkoinen valhe (tai kupla), että hyvä voittaa.

Stars

”Too Many Stars And Not Enough Sky” (2016)

Toinen näyttelyn pääteemoista on aikakautemme sekä Ainalan ja itseni kaltaisille Y-sukupolven edustajien harteille laskettu itsen epätoivoinenkin etsintä. Eksistentiaaliset kriisit ja minuuden törmäykset ilmenevät – kuten Ainala itse kuvailee – identiteettikreisibailauksena, jonka jälkiseurauksena jää kalvaamaan tyhjyyden tunne. Vahvimmin tämä välittyy teoksessa ”Too many stars and not enough sky” (2016), joka näyttäytyy eräänlaisena sisarteoksena edellisen näyttelyn ”Farewell To Mermaids (Polttarit)” (2014) maalauksen kanssa. Siinä missä merenneidot huokuivat tyttökulttuurin yhteenkuuluvuutta, jaettuja salaisuuksia ja voimaa, ovat uudemman teoksen hahmot kasvaneet erilleen, tuoden esiin tyttökulttuurin pimeämmän puolen. Enkelinsiivet ja eläinnaamarit tuovat viattomuuden vaikutelman sijaan mieleen Snapchat-filtterin kyllästämän elämän. Siinä elämässä on kateutta, kilpailua, mustamaalausta, itsekkyyttä ja kaksinaamaisuutta. Sylissä puristetun pörröisen Gizmo-hahmon tavoin oikeanlaista polttoainetta saatuaan suloinen muuttuu hirviömäiseksi. Kaksi hahmoista on jo poissa pelistä (en voi olla kuulematta ”Mean girls” elokuvan ”You can’t sit with us” repliikkiä päässäni). Suosittujen ja luusereiden keskellä Ainalan omakuvanakin nähtävä hahmo näyttäytyy eräänlaisena sovittelijana tai näkijänä, asettautumatta kuitenkaan ilmiön ylä- tai ulkopuolelle.

galleria

”Spirited Away” (2016) galleriatilassa

Näkeviä silmiä on näyttelyn teoksissa monia. Ne leijuvat teoksien taivailla vahtivina tai surevina, ne väreilevät hahmojen kasvoilta ja ne tuijottavat kaikennäkevyyden, tiedon taikka tietoisuuden merkkeinä hahmojen otsilta ja kämmeniltä. Toisaalta monessa teoksessa hahmojen silmät on suljettu tai peitetty.

Etenkin ”Spirited Away” teoksen äärellä mieleen palaavat eräät kirjallisuuden kuuluisat silmät:

But above the gray land and the spasms of bleak dust which drift endlessly over it, you perceive, after a moment, the eyes of Doctor T. J. Eckleburg. The eyes of Doctor T. J. Eckleburg are blue and gigantic – their irises are one yard high. They look out of no face, but, instead, from a pair of enormous yellow spectacles which pass over a nonexistent nose. (…) his eyes, dimmed a little by many paintless days, under sun and rain, brood on over the solemn dumping ground.

F. Scott Fitzgeraldin teoksessa ”The Great Gatsby” (suom. Kultahattu; 1926) kuvaillut, Tuhkalaakson laitamilla mainostaulussa tuijottavat silmät on aikojen saatossa tulkittu niin Jumalan, Jumalan kuoleman, kaptalismin kuin ihmistä kalvavan syyllisyydenkin symboleina. ”Kultahatun” tarina itsessään on kuva amerikkalaisen unelman, ikuisen nuoruuden ja rakkauden tavoittelusta, menetetyn kaipuusta sekä rahan, juhlinnan, pinnallisuuden ja turhamaisuuden varjostamasta sukupolvesta. Tuo kuvaus puolestaan ei ole kovin kaukana niistä sanoista, joilla milleniaaleihinkin viitataan.

Ainalan maalauksen kasvoton silmäpari on tyhjä ja kylmä. Ihmisten kasvot on peitetty hiuksilla tai aseteltu seisomaan niskoillaan kuin kukkavaasi. He ovat muuttuneet ornamenteiksi ornamenttien rinnalle, jotka ryöppyävät maalauksessa koukeroisena, päälleliimatun oloisena tapettikuviona. Disneyn iloiset sinilinnut kiskovat irvokkaasti jo romahtaneita hahmoja jaloilleen, kuin ylläpitääkseen suloista julkisivua. ”There Is A Light That Never Goes Out” (2015) maalauksen taivaalla nähdään puolestaan surumielinen, kyynelehtivä silmäpari, jonka katseen alla, villien lupiinien ympäröimänä matka on onnettomasti katkennut. Hahmot ovat kuin unessa, jumiutuneet päämäärättömästi ”ei minnekään”. Tai kenties teoksen hahmot ovat sittenkin yrittäneet pakoon. He ovat individualismin, itsekkyyden ja pinnallisuuden ajassa etsieet yhteisöllisyyttä, merkityksellisyyttä, uutta henkisyyttä, mutta ovat halvaantuneet, pökertyneet tai luovuttaneet matkalla sinne.

There Is A Light That Never Goes Out

”There Is A Light That Never Goes Out” (2015)

Näyttelyn kierrettyäni, juuri ennen lähtöä, huomasin hakeutuvani vielä kerran ”I Have A Dream” teoksen hippihahmojen eteen. Teoksen nimi voisikin hyvin olla ”I Want To Believe”. Edes lentävä lautanen ei tuntuisi Ainalan maailmassa kovin kummalliselta.

***

Emma Ainalan ”Sensual World” nähtävissä Helsinki Contemporaryssa vielä tämän viikon lauantaihin asti.

Teoskuvat via

Otsikon lauseen parkaisi huoleton, kohtalokas Daisy kirjassa ”The Great Gatsby”.