oona bee

Tässä blogissa tarkastellaan vähemmän ja enemmän ajankohtaisia teoksia, niiden välisiä mielleyhtymiä, sekä kuljetaan aasinsiltoja pitkin näyttelystä ja näytöksestä toiseen.

Month: syyskuu, 2016

Darkness warshed over the Dude – darker’n a black steer’s tuchus on a moonless prairie night

 

king-dude

Tunnistan jo syklin. Joka vuosi, ikäänkuin merkitsemään syksyn saapumista, Nick Caven musiikki palaa elämääni. Muutama vuosi sitten se tapahtui Flow festivaalilla Elokuun yössä, toissavuonna se tapahtui Rakkautta & Anarkiaa festivaalilla ja tänä vuonna odotin syksyn saapuvan ”One more time with a feeling” dokumentin myötä.

Joku kuitenkin ehti edelle.

2.9. Dubrovnikissa lava oli valaistu kynttilöin, ja seinällä hehkuivat videoprojektiona riimukuviot. King Dude (eli Thomas Jefferson Cowgill) ja hänen kitaransa lankesivat varjoina noiden kuvioiden sekaan. Jonkun muun kokomustiin pukeutuneen artistin saattaisi tässä vaiheessa helposti tuomita korniksi teinigootiksi. Mutta ei Dudea.

Omanlaistaan gotiikkaa (englanniksi lähin sana olisi kai southern gothic) King Dudessa kyllä löytyy. Musiikissaan yhdistyvät mm. post-country, folk, metalli ja jonkinlainen synkkä gospel. Siinä missä esimerkiksi Caven tarinoissa pahuus usein kumpuaa ihmisestä, King Duden kappaleissa alkuunpaneva voima on usein Paholainen. Eräässä välispiikissä Dude vertasi kokoontumistamme messuun, hyvin mustaan sellaiseen. ”Ulkonäöstä päätellen ette ole mitään sunnuntaikirkossa kävijöitä”. Kynttilöiden palaessa, ”Lucifer’s the light of the world” yhteislaulun soidessa, oltiin kieltämättä jännän äärellä. Dude itse kuvaili kappaletta ”Spiders in her hair” illan iloisimmaksi lauluksi.

King Duden synkkyys ei kuitenkaan ole toivotonta tai teennäistä, vaan siinä on lamaantuneisuuden sijaan voimaa ja kauneutta. Lavalla seisovan hahmon uhkaavassa, sliipatussa olemuksessa oli juuri sopivasti kuolemaa ja seksiä. Kitara vaihtui välillä sähköpianoon, ja Duden viskihumalan syvetessä  välispiikkien huumori musteni mustenemistaan. Bändin voimin soitetuista levytyksistä poiketen Dubrovnikissa kuullut riisutut mies ja kitara -versiot sopivat tilaan erityisen hyvin. Lauluääni tuntui hetkittäin painuvan levyjäkin matalammalle – niin matalalle, että sen taajuuden olisi voinut kuvitella houkuttavan paikalle jonkin syvän valtameren eksoottisen merinisäkkään (jonkin mustan, tottakai).

Puoliväkisin keikkaa tuli verranneeksi niihin moniin Austin Lucasin täällä soittamiin. Lucasin keikoilta yleisö (o)saa jo odottaa tiettyjä asioita, kuten surumielisiä melodioita, kosteasilmäisiä kanssaihmisiä, ujoa yhteislaulua, yleisön keskellä soitettua encorea – sekä hiljaisuutta. Yleensä jossain vaiheessa yleisössä jonkun keskittyminen herpaantuu ja keikan sijaan keskustelu/kännääminen alkavat kiinnostaa enemmän. Tällaisen henkilön Lucas yleensä (aina kohteliaasti mutta vaativasti) välispiikillään hiljentää.Tätä olen kai tottunut odottamaan tämänkaltaisilta intiimeiltä tapahtumilta, ja siksi King Duden keikalla kesken kappaleen korvani juuressa käyty humalainen länkytys kai riipi niin erityisen pahasti. Itse Dudea tämä ei tosin tuntunut häiritsevän, joten nielin närkästykseni.

P.S. Koska syksyn sykliin kuuluu oleellisena osana myös Twin Peaks, mikä sen täydellisempää, kuin että Julee Cruise ja King Dude ovat päättäneet laulaa toistensa lauluja 7-tuumaisen verran.

 

Mainokset

Ring your granny

king

Warren King, Ruotsissa asunut amerikkalainen taiteilija ja entinen rakennusinsinööri, matkusti kuusi vuotta sitten ensimmäistä kertaa Kiinaan. Kylässä nimeltä Shaoxing, jossa Kingin suku aikoinaan eli, hänelle ilmeni, että paikallisilla ihmisillä oli yhä muistoja hänen isovanhemmistaan. Hän löysi kylän ihmisiin odottamattoman yhteyden, joka oli vuosikymmeniksi katkennut ja jota hän päätti tietoisesti alkaa uudelleenrakentamaan, konkreettisesti, pahvista, yksi kylänasukas kerrallaan.

Nyt Galleria Sculptorissa seisoo kymmenen (70 on jo kaikenkaikkiaan valmistunut), aidonkokoisia, ensikatsomalta karrikoituja mutta lähemmin tarkasteltuna häkellyttävän inhimillistä ja hienovaraista pahvihahmoa. Kiinalaisten asujen yksityiskohdat on räätälöity mukaan ja jokainen henkilö on yksilöllinen kasvonpiirteiltään. Tavallinen, ruskea aaltopahvi on taipunut itseoppineen taiteilijan käsissä ihastuttavalla taidolla. Kulmikkaan pulleat muodot tuovat mieleen esimerkiksi Kasimir Malevitsin futuristiset teatteripuvustukset ja geometriset ihmishahmot. Rooliasun tai naamion tuntua lisää se, että veistokset ovat selkäpuoleltaan avoimia ja onttoja. Liimapinnat, muotoon pakotetun pahvin leikatut reunat ja rikottujen pahvilaatikoiden tekstit paljastuvat takaapäin tarkasteltuna.

Hahmot vaikuttavat vanhuksilta. Asennot ovat kumaria, kädet selän takana askellus on hidasta, naururypyt ja uurteet kasvoilla ovat syviä. Pahvin valmiiksi aaltoileva pinta lisää tätä vaikutelmaa. Kulmistaan ja saumakohdistaan huolimatta hahmoissa on tunnistettavaa pehmeyttä – semmoista mitä pullantuoksuisissa isoäideissä on. Materiaali lisää iän tuoman haurauden vaikutelmaa, kuten myös Kingin jälleenlöytämän ihmisten välisten yhteyden hataruutta. Toisaalta tiedetään, että juuri oikein taittelemalla jopa paperista tai pahvista saadaan lujaa ja kantavaa.

Omat isovanhempani ovat jo kuolleet. Mutta mikäli he olisivat vielä elossa, olisin näyttelyn jäljiltä kaivanut puhelimeni laukusta ja soittanut heille.

Kingin näyttely on nähtävillä  vielä tämän viikonlopun. Suosittelen käyntiä – sekä soittamaan isovanhemmille, mikäli vielä mahdollista.

 

Galleria Sculptor / Eteläranta 12, Helsinki