Musiikkia, muusia ja meat is murder : haastattelussa Hanna Perälä

Muistelen tavanneeni Hannan ensimmäistä kertaa noin 15 vuotta sitten erään skeittitapahtuman jatkoilla. Pelattiin pullonpyöritystä ja puhuttiin varmaan pojista. Tällä kertaa tapaamme kahvin, levysoittimen ja LP-hyllyllisen ääressä puhuaksemme musiikista ja taiteesta. Pyydän Hannaa valitsemaan levyn, joka toisi nuoruusajat mieleen. Soimaan lähtee Black Flagin ”Damaged”.

Miksi?

Tässä on nostalgiaa. Tää on yksi niistä monista levyistä, jotka on ollu nuoruudessa semmoisia merkkipaaluja tai mihin on pärähtänyt silloin. Tää tuntui jotenkin niin erilaiselta, niin kiukkuiselta, että se jäi kiinnostamaan. Black Flag tuntui erilaiselta myös muuhun punkkiin verrattuna mitä oli kuunnellu siihen aikaan.

Paljon varhaisista musiikkimuistoista on ehtinyt jo unohtua. Sitä varten on onneksi Hannan lapsuuden paras ystävä, joka muistaa yhä elävästi, kun Take That hajosi. Tyttöjoukko piti kriisikokouksen ja kerääntyi yhteen repiäkseen kaikki kuvansa bändistä. Surukulkueessa jokaisen lyhtypylvään kohdalla toistettiin Gary Barlow’n lehdistötilaisuudessa lausumat sanat: ”And then we’re not anymore”. Hautausmaana toimi läheinen metsä, johon kuvasilppu lopuksi ripoteltiin. Kiitos, Karin.
Sitten tapahtui The Doors ja Hannan rock’n’roll herääminen.

Kerrohan lisää.

Me oltiin Sveitsissä käymässä, miun siellä asuvan tädin kaveri oli käyny Amerikassa ja oltiin saatu toivoa cd:eitä tuliaisiksi. Miun sisko oli pyytänyt Doorsia, oliskohan ollu ”Waiting for the sunin”. Mie muistan, kun se levy lähti soimaan… Se oli semmoinen Populäärimusiikkia vittulajänkältä kokemus, kun se huone käy siinä pyörimään ympäri! En ollu ikinä kuullut mitään niin hyvää, mitään vastaavaa, ja mie pärähin ihan totaalisesti. Sisko ei kyllä sen jälkeen sitä levyä nähnyt.

Ultimate poikabändi!

Todellakin. Silloin Lappeenrannassa muut kuunteli enempi Backstreet boysia sun muuta. Mie en edes tienny, että Doors oli mikään iso bändi, ja sit kerran menin yhden kaverin kaverin luokse käymään ja sillä oli Doorsin paita! Miullakin oli koko huone vuorattu kaikella Doors-kamalla, kaikella mitä sain käsiini, koska Suosikissa sitä ei silloin hirveesti ollut. Ihan perus tyttöfanitusta.

Piirsitkö ikinä fanikuvia, joita siihen aikaan läheteltiin idoleille ja esim. Suosikkiin?

En lähettänyt ikinä, mutta piirsin miun huoneen seinään seinänkokosena Jim Morrisonin! Suoraan seinään ja hiilellä muistaakseni. Äiti antoi luvan.

Lappeenrannassa vaikutti tuohon aikaan aktiiviinen punk-skene. Sillä on varmastikin ollu vaikutuksensa siihen suuntaan, mihin ihmisinä lähdettiin.

Miusta tuntuu, että punk pelasti miun elämän, kyllä, ihan täysin. Olis helposti voinu käydä kyllä ihan toisin. Tuntuu kohtalon sanelemalta, että päätyi just niiden ystävien piiriin, joiden kanssa on aikansa viettänyt. Musiikki on kyllä määrittäny miun identiteetin, miun elämäntyylin, kaiken. Ystävät ja sen miten aikansa käyttää. Miehenikin tapasin sitä kautta. Lisäksi poliittinen aktiivisuus ja kantaaottavuus on tullut sieltä punkin kautta, myös taiteeseeni. Se kiukkuisuus on kuitenkin yksi suurimpia inspiraationlähteitä. En osaa erottaa niitä kahta asiaa toisistaan. Joku joskus kysyi, että kuinka kauan oon maalannut… Mie en koe, että se olis semmoinen juttu, johon olisin varsinaisesti ikinä ryhtynyt, koska oon aina maalannut. Se on samalla tavalla iso osa identiteettiä. Ei ole vaihtoehtoja, että maalaanko vai en maalaa.

Tai kuuntelenko musiikkia vai enkö kuuntele.

Niin, tai syönkö ruokaa vai enkö syö.

Tässä vaiheessa levylautaselle laskeutuu Vånna Inget, joka on kuulemma viihtynyt soittimessa viimeaikoina paljon. Kiinnostavia bändejä ja uusia tuttavuuksia löytyy kaikenaikaa levykokoelman kasvaessa Lack-hyllyyn. Toisaalta Hannan autionsaaren artistit, The Smiths, Nick Cave, Bad Brains, The Cure ja Patti Smith, ovat kulkeneet hänen mukanaan vuodesta toiseen, ensirakastumisesta lähtien.

Omat vanhempani altistivat miuta jo kohtuvaiheessa Tom Waitsille, joka onkin seurannu sitten tärkeänä artistina mukana tähän päivään asti. Soititko sie omalle lapsellesi raskausaikana jotain musiikkia?

Joo, miulla on sellanen vauvan playlist, ootahan kun lunttaan: Tuomari Nurmio, Neil Young, Tehosekotin, Howlin Wolf, The Smiths, Nick Cave ja Dead Moon. Oon lukenut, että vauvat, jotka kuulee musiikkia, tunnistaa ne biisit sitten synnyttyään, ja musiikin kautta on sitten helpompi rauhoittaa niitä tutun elementin kautta. Halusin antaa niitä turvallisia elementtejä, koska musiikki on niin iso osa omaakin elämää.

Siun teoksia oli pari vuotta sitten mukana Flow festivaaleilla. Millainen kokemus se oli?

Ystäväni, joka oli rakentamassa backstageja, kysyi, että haluaisiko tehdä sinne taidetta. Tietenkin lähdin innoissani mukaan. Nick Cavehän oli silloin siellä, ja kysyin, että meneekö myös Nick Caven huoneeseen. Vastaus oli, että kyllä menee. Puolisydänkohtaushan siinä tuli! Varsinkin koska kyseessä oli juuri Nick Cave, yksi miun muusistani. Usein kun mie maalaan kuuntelen työhuoneella nimenomaan Cavea, kahdeksan kertaa kymmenestä. Oli tosi hullua ja haasteellista. Sain kuitenkin maalattua. Vein ne taulut sinne, myös THE Nick Cave taulun – joka oli vain hänelle tehty, johon hänen silmänsä saattaa osua ja joka on suurin asia mitä tulisin ikinä saavuttamaan – niin lopulta stylistien laittaessa huoneita se maalaus päätyikin sitten eri huoneeseen. Ehkä hän kuitenkin näki sen. Tupakkaa siellä kyseisen maalauksen huoneessa oli kai ainakin polteltu, eli Nick Caven tupakan savu on sitä ainakin saattanut koskettaa.
Hieroin sitten varuiksi taulua itteäni vasten.
No eeen hieronut.

No kuitenkin hieroit.

No tottakai.

Mainitsit musiikinkuuntelun työhuoneella. Kaipaatko maalatessa ikinä hiljaisuutta vai onko tärkeää, että taustalla soi musiikki?

Yleensä on joku visio kun lähtee maalaamaan, joku ajatus siinä takana, joka kuljettaa sitä koko prosessia, ja kyllä miulla aina on siihen visioon sopiva musiikki. Useasti siihen sopii Nick Cave, toisinaan taas ei yhtään. Paljon tulee kuunneltua myös punkkia. Mutta siinä suhteessa miten miun maalaustyyli, tai oma staili, on ehkä muuttunut, niin se musa siellä taustalla ei oo sit kuiteskaan juurikaan vaihtunut.

”WWWorld” yksityisnäyttelyssäsi kuultiin taustalla Olli Saarnin tekemä äänimaisema. Oliko alusta asti selvää, että halusit musiikkia maalaustesi rinnalle?

Idea pyytää Ollia mukaan tuli alunperin Weera Brownilta, joka teki näyttelyn konsepti- ja tilasuunnittelun, Olli oli hänen tuttujaan. Miun mielestä se oli ihan mahtava idea. Kävin Ollin sivuilla kuuntelemassa sen biisejä, ja ne sopi tosi hyvin siihen kokonaisuuteen. Miun mielestä siitä kokemuksesta tuli sitä kautta kolmiulotteisempi. Näyttely pohjautui paljon tosi-tv maailmaan, ja Olli teki myös semmoisen spessupätkän, johon oli napsittu pätkiä Cheatersistä ja muista sarjoista. Keskusteltiin keskenämme ja hän oli tosi kiinnostunut miun visiosta, ja pystyi itsekin sitten seisomaan meidän näyttelyn idean takana. Paljon samoja ajatuksia löytyi kyllä.

Siun töitä on nähty bäkkäreillä, sisutusprojekteissa ja mainoksissa. Onko jotain villejä ideoita tai toiveita, mihin hauaisit vielä taidettasi näkyville?

Onhan kaikki tuommoiset projektit ja promo mukavaa, ja toisaalta omat taiteelliset tavoitteet ja haaveet on sitten aikalailla eri asia. Miun haave on tehdä semmosta taidetta, minkä ihmiset kokee vahvasti. Että se ei olis vain kaunista koristetta seinillä, et tämäpä sopis tänne, vaan haaveni on, että joku tulee miun näyttelyyn ja sanoo, että hyi helvetti. Miun mielestä taiteen tehtävä, samoin kuin musiikin, on herättää tunteita. Samoin kuin musassa on sellasta, mitä haluaa kuunnella vaan kuuntelemisen vuoksi, viihdykkeenä, toki on ihanaa, että on myös esteettisesti kauniita asioita. Mutta jos mie tekisin musaa niin se olis poliittista ja jollakintapaa kantaaottavaa.

Jos siun maalaukset olisi musiikkia niin millaista se olisi?

Vaikea määrittää, mut kyl mie toivoisin [miettii]… Se ei varmastikaan uppoais ihan kaikkiin. Joku joskus sanoi, että jos tekee musiikkia tai tekee taidetta tai tekee mitä vaan, niin se on kuitenkin pohjimmiltaan aina samaa. Mie en osaa selittää tätä järkevin sanoin, enkä kyllä osaa sanoa mitä musaa se olis. Mutta varmasti marginaalista ja tietyllä tapaa in-your-face kamaa.

Mikä on unohtumattomin keikkamuistosi?

Unohtumattomin on varmasti Patti Smith, kun näin hänet ekaa kertaa Ruotsissa. Sen ihmisen koko presenssi on jotenkin niin vaikuttava, sen ei tarvitse avata edes suuta, kun tuntee, että on jonkun suuruuden seurassa. Toisaalta on ollut semmoisia punkkikeikkoja, joissa on ollut kyllä yhtälailla sen saman suuren äärellä. Se varmasti tulee semmoisen yhteisöllisyyden tunteen kautta, sen energian.

Viimeiseksi levyksi valikoituu The Smithsin ”Meat is murder”. Myspace-ajoilta mieleen palaa valokuva, jossa Hanna painaa hartaana sydäntänsä vasten Morrisseyn keikkalippua.

Muistan kuinka se kuva oli miusta jotenkin ihan äärettömän kaunis silloin.

Ah, se keikka, se nyt oli ihan älytöntä. Sama viimeksi Morrisseyn keikalla [Finlandia-talossa], mie itkin siellä puolet keikasta. Se on kuitenkin miun suurin idoli maailmassa. Oltiin miun hyvän ystävän kanssa siellä katsomassa, joka on yhtä iso Smiths fani kuin itse. Tottakai rynnättiin heti sinne eturiviin, niin että Morrissey oli ihan siinä, niin lähellä et sitä olisi voinu koskettaa. Tieto siitä, että toinen kärsii syöpää, vetää kuitenkin keikan ja laulaa ”Asleepin”… Se oli kyllä ihan hullun päräyttävä kokemus. On kyllä tosi onnekasta, että on päässyt näkemään niitä suurimpia idoleitaan, joita ei ois voinut kuvitellakaan näkevänsä – bändejä on perustettu uudelleen ja niin edelleen. The Doors tosin jäi näkemättä. Mutta Dead Moon onneksi tulee nyt Suomeen!

Dead Moonin keikalla nähään siis!

Siellä nähtiin.

Maalaus: Hanna Perälä, ”You’re so fine” (2014) / Kuvaaja: Unto Rautio

Juttu on aiemmin julkaistu Tabulaland Art Zinen toisessa numerossa (9/2015)