oona bee

Tässä blogissa tarkastellaan vähemmän ja enemmän ajankohtaisia teoksia, niiden välisiä mielleyhtymiä, sekä kuljetaan aasinsiltoja pitkin näyttelystä ja näytöksestä toiseen.

Month: elokuu, 2015

My mind is like a plastic bag

plasticsky10

Marianna Uutinen: Plastic Skies // Galerie Forsblom 7.8-30.8.2015
Ilkka Luttinen: Melting Grey // TM galleria 18.8-6.9.2015

Muumeissa se jo opittiin: Älä yritä peitota luontoa. Saippuakuplien kanssa lähdettiin pelleilemään, tehtiin niistä kestäviä lisäämällä saippuaveteen ihmeliuosta, ja ikaroskompleksipäissään leijailtiin sitten kohti taivaita. Huonostihan siinä meinasi käydä.

Revenneet supersaippuakuplan riekaleet roikkuvat nyt Galerie Forsblomissa, Marianna Uutisen uusissa maalauksissa. Ryppyiset akryylikerrokset riippuvat suurikokoisilla helmiäisen ja pastellinsävyisillä kankailla. Vaikutelma on veistoksellinen, kuitenkin kevyt. Forsblomin korkea valkoinen tila sekä ripustus lisäävät ilmavuuden tuntua. Alkusilmäyksellä mieleen tulvahtaa hempeä ysäri, My Little Pony, hedelmäkarkin tuoksuinen pyyhekumi, ne saippuakuplat, sateenkaarihattara ja sellofaani.

Hyvin pian kepeä tunnelma vaihtuu kuitenkin päälaelleen, ja hempeä pinta saa vakavia ja epämiellyttäviäkin sisältöjä.  Teokset ovat kuin rapistuva pastoraali, Marie Antoinetten potretti, jonka vallankumoukselliset ovat repineet vallatessaan Versaillesin taikka rokokoo-tapetti, jonka alla kupruilee homeinen vesivahinko. Suloiseen nostalgiaan tuudittautumisen sijaan Uutinen paljastaa muovisen kitschin vaarallisuuden.

Maalaussarjan nimi ”Plastic sky” ohjaa ajatukset taivaalle ja ympäristökysymyksiin. Kuten elokuvassa ”Vanilla Sky” (Crowe, 2001) Tom Cruisen impressionistinen vaniljataivas oli vain illuusiota, peittelevää epätodellista täydellisyyttä, myös Uutisen maalauksissa paljastuu pastellitaivaan päälle liimattu todellisuus. Keinotekoisuus, kestämättömyys, epäonnistuneet kauneusleikkaukset, valahtanut iho, ympäristörikokset, niiden peittely ja muoviin hukkuva maailma korvaavat alun makeat mielikuvat.

Samanaikaisesti samankaltaisia teemoja käsittelee myös Ilkka Luttinen TM gallerian näyttelyssään ”Melting gray”. Luttisen öljyväritöissä laskokset ja rypyt kuohuvat, kuitenkin imeytyen sisäänpäin maalauksen todellisuuteen. Tunnelma on ahdistava, kuin hengittäisi muovipussi päässä tai katselisi vierestä voimattomana, kun materia imeytyy ulottuvuus X:ään. Ekokatastrofit ja ”kaiken nielevä keinotekoinen” ovat voimakkaasti läsnä. On kuin Uutisen maalausten uhkaavasti valuva muovikerros olisi Luttisen maaluksissa viimein revennyt taivaan raameista ja valahtanut maailman ylle harmaana ja raskaana. Sen alla luonto, eläimet ja saaret nukkuvat kuin satavuotista unta mustan orjantappurapeiton alla. Prinsessa Ruusunen -barbie tukehtuu muovipakkauksessaan, mutta onko yhtälailla muovinen disneyprinssisuudelma enää vain epätoivoista tekohengitystä? Toivoa kuitenkin vielä on – ehkä maailma on vain ”vakuumipakattu myöhempää käyttöä varten.”

plastigbag

Kuvat: Marianna Uutinen; From te series ”Plastic sky” 10, 2015 // Ilkka Luttinen; Self portrait, 2015

Otsikon laulaa X-Ray Spex

Edit. Tekstiä korjattu 25.8.2015

Mainokset

Timantit on ikuisia

1439691968004

Hannaleena Heiska: Shadows and Stardust // Helsinki Contemporary 7.8.-30.8.2015

EDITin postauksessa Hannaleena Heiskan uusin yksityisnäyttely Helsinki Contemporaryssa sai vastaparin True Detectivin hiilentummasta tunnelmasta. Omat mielleyhtymäni lensivät kuitenkin kauemmas – far, far away.

Tekijän aiemmista töistä tuttu kerroksellnen, utuinen ja kirkas maalustyyli on vaihtunut uusissa piirroksissa armottomaan hiilenmustan sekä valkoisen kontrastiin. Heiskan omien sanojen mukaan hiili on hänelle orgaaninen aines, jonka kautta tavoitella jotakin ääretöntä ja pakaduttavaa. Paperille mustatut ja väriä poistamalla muodostetut kuvat on osa ripustettu gallerian seinälle folionhohtoisella teipillä ja nauloilla. Kuvien reunat ovat rosoiset ja vinoonleikatut (joka tuottaa jotenkin sairasta nautintoa minulle, joka lapsesta lähtien olen vihannut askartelun vaatimaa suoraa viivaa pitkin leikkaamista). Paperin valkoisiin reunoihin on levinnyt hiilipölyä.

Heiskalle tyypillinen melankolisuus ja mystiikka ovat kuvissa edelleen läsnä. Edellisen yksityisnäyttelyn sateen keskellä neonvaloina hohtaneesta Blade Runnerin maailmasta ollaan siirrytty yhä kauemmas karuun pimeään, maailman laidalle. Museum-kuvien kaleidoskooppikasvot, uhkaavana vartioivat kivi-ihmiset ja pimeydessä leijuvat, groteskit torsot ovat pahaenteisiä. Jäävuorten varjot ovat raskaita, ja tähtipölyyn usein liitettävistä muovisista unelmista ja kimaltavasta keijutaiasta ollaan kuvissa hyvin kaukana. Ranskalaisen tähtitieteilijä Camille Flammarionin inspiroima mandalamainen muraali piparitähtineen ja kuunsirppeineen tuo kuitenkin toivoa ja tasapainoa. Flammarionin tavoin Heiskaa ovat kiehtoneet ajatukset ikuisuudesta, sielunvaelluksesta ja kuolemanjälkeisyydestä. Pimeyden keskellä valkoisina hohtavat observatoriot seisovat yksinäisinä, kohottaen katseena ja tähyten maailmakaikkeutta. Heiska itse kuvailee niitä moderneiksi katedraaleiksi. Vaikka piirrosten rakennuksilla on kuulemma esikuvansa ympäri maailmaa, niiden ulkomuodossa on jotakin unenomaista ja kohtalokasta…

…kuitenkin myös jotain ystävällistä ja tuttua.
Star Wars -fanilapsuuden eläneenä ja 2000-luvun episodien eeppiseen teflonmaisuuteen pettyneenä olen ottanut kovin innolla vastaan tulevan Tähtien sota -elokuvan hiljattain julkaistut teaseripätkät. Päällimmäisenä iloa on tuonut – sen lisäksi, että Harrison Ford on mukana Han Solon roolissa – se, että suurellisista tietokone-efekteistä ja digimässäilystä näytettäisiin olevan siirrytty jälleen lähemmäs 70-luvun alkuperäisten elokuvien estetiikkaa. Animoiduista hahmoista, kiiltävästä kromista ja valtavista halleista on palattu kauko-ohjattaviin droideihin, hiekkapölyyn, kolhiutuneeseen muoviin ja ahtaisiin aluksen käytäviin. Mielessäni Heiskan valkoiset puoliympyrät sekä avaruuteen tähyävät ikkunat muuttuvat hiekasta kohoaviksi Kapinallisten vastineiksi Imperiumin Kuolemantähdelle. Hopeinen folioteippi puolestaan tuo mieleen lapsuuden avaruusleikit.

Toisinaan vähemmän todellakin on enemmän. Ajan puserruksessa klassikot (kuten Tähtien sota ja Ziggy Tähtipöly) kestävät aikaa ja hiilestä syntyy timanttia – ja ne timantit on ikuisia-a-aa.

Kuva: Hannaleena Heiska, Sarjasta Observatories XX (2015)