oona bee

Tässä blogissa tarkastellaan vähemmän ja enemmän ajankohtaisia teoksia, niiden välisiä mielleyhtymiä, sekä kuljetaan aasinsiltoja pitkin näyttelystä ja näytöksestä toiseen.

Month: kesäkuu, 2015

Sinsational spring

SINsational Spring Awakening by the Sea, Ravintolalaiva Wäiski 23.5.2015

bent

Kyllä, omassa kuplassani aidosti pikkuisen petyin, kun Pertti Kurikan Nimipivät ei päässytkään Euroviisufinaaliin. Ei siksi, että asia olisi vakava, mutta koska se olisi ollut tärkeää. Samalla se kuitenkin ratkaisi sisäisen taisteluni: osallistuako Euroviisukisakatsomoon vai samaniltaiseen burleskitapahtumaan. Hyvätahtoinen ja suvaitsevainen aurinko kertoi, että niin oli hyvä, sillä kävellessäni Hakaniemen rantaa kohti, sateesta harmaat taivaat aukesivat ja sateenkaari levittäytyi siniseen horisonttiin. Aika velikulta.

Olen aina pitänyt Wäiskistä keikkapaikkana, oli kyseessä sitten punk-keikka taikka nyt burleski-iltama. Taivaaseen kurottavien stripparikorkojen ja matalan katon yhdistelmässä on jotakin huvittavaa – puhumattakaan esiintyjä Frank Doggesteinin kattoa hipovassa (ja merenneitoasuisessa) olemuksessa. Jyrkät rappuset tuovat aina humalatilasta ja helman pituudesta riippuen lisäjännitystä iltaan. Intiimi tila ja lavan levittäytyminen katsomon väliin toivat esitykset aivan silmien eteen. Ilokseni useampikin esitys, jotka olin aiemmin nähnyt suurella festivaalilavalla, toimivat nyt lähietäisyydeltä paljon antoisammin. Interaktiivisuus, ilmaisevuus ja intensiteetti, joita henkilökohtaisesti burleskiesityksissä arvostan, pääsivät siis paremmin esiin. Mm. Gigi Pralinen ilmeikkyys ja alleviivattu allien vapina olivat koomisuudessaan mahtavaa katsottavaa. Sen sijaan taikurishowssa käsien ja hermostuneen äänen vapinan pieni tila toi armottomasti esiin.

Monet esiintyjistä näin itse nyt ensimmäistä kertaa lavalla. Flaming fruitcakes mustajoutsenduon synkronoitu, tummasävyinen viuhkatanssi oli tunnelmallinen ja hallittu. Molly Moonstone oli upea ilmestys (mysteeri minulle edelleen on, kuinka korsetilla niin kapeaksi kurottuun vyötäröön pystyy yhdistämään niin ison gospel-lauluäänen). Suurena joukkona mukana oli myös erään tanssistudion burleskitanssituntien oppilaita, joille tilaisuus astua lavalle ryhmänä, kuten myös yhteisön ja yleisön osoittama tuki, oli varmasti erityisen tärkeää.

Etelämerellistä tropiikkia lavalle puhalsivat mm. The Ravishing Shangri-La Rubies duo- ja soolonumeroillaan. Ammattimaisuudesta kertoo se, ettei tahattoman pyllähdyksen anneta hidastaa menoa vaan se kuitataan naurulla. Rubiesien Cherry Deen ja Tinker Belliin hymy ja energia tarttuvat aina. Bettie Blackheartilta nähtiin upouusi, Henri Rousseaun viidakkomaalauksista inpiroitunut numero. Mielikuviin tulvi pullollinen myskistä, mystistä, hedelmäistä ja tummaa parfyymia. Itsekin magneettinänniasussa esiintyneenä ja sen haasteet tietävänä, en voi kuin arvostaa paratiisilintujen kanssa kepeästi tapahtunutta tasapainoilua.

Meri fyysisessä olomuodossaan sekä inspiroivuudessaan on loputon, romanttinen, raju, kaunis ja myyttinen, jonka vuoksi se tuntuu istuvan erityisen hyvin burleskiin. Teemasta oli tälläkin kertaa syntynyt monia vaikuttavia esityksiä ja erityisesti asuja. Kiki Hawaijin aaltoihin hajoava majakka-asu valonheittimineen oli yksinkertaisesti ihastuttava. Valolla leikki myös Pepper Sparkles maduusanumeronsa uudessa versiossa. Pepperin kiehtova, persoonallinen tanssitekniikka on aina ihailtavaa katsottavaa ja led-valaistuna se sai jälleen uusia sävyjä. 20-luvun sormilaineiden, meduusa-hahmon ja Alice Cooperin ”Poison” kappaleen yhdistelmässä oli kiinnostavaa, burleskia eklektisyyttä. Silliä himoitsevan Frank Doggenteinin merellinen reverse strip, eli numero, jossa riisumisen sijaan ennemminkin puetaan, yllätti totaalisesti. Toisinaan nimittäin hidas, jäyhä frankensteinmaisuus, johon Doggensteinin numerot usein nojaavat, tuntuu jääneen jumiin omiin raameihinsa. Nyt lavalla nähtiin nimenomaan uusi, kiinnostava, hauska, sydämellinen, riisumisella leikittelevä muodonmuutostarina, ja olin siitä iloinen. Illan meritähti oli Amerikasta saapunut Kitten de Ville. Uuden burleskin konkari ja queen of the quake, jonka ilkikurinen tyyli ihastuttaa aina vain, oli asussaan kuin merenalainen versio Pahattaresta. Josta tuleekin mieleen tämä.

Väliajalla keskusteltiin taidekasvatuksesta sekä Kelpo pojista. Ja illan päätteeksi ehdin juosta vielä Euroviisukisakatsomoonkin. Win win.

kitten

Kuvat: Bent van der Bleu & Kitten de Ville, kuvaaja Tuomas Lairila

Mainokset

Dystopiaunii riippumatossa eli kesäfestarin pimeämpi puoli

mirel

Sideways 12.-13.6.2015, Helsinki

Teurastamolla viimeviikonloppuna tapahtunut Sideways festivaaliuutukainen oli onnellinen ja onnistunut. Ilakoinnista, isoista kansainvälisistä nimistä ja auringosta huolimatta parhaat kiksit itselleni tulivat kuitenkin festarin kotoisalta ja pimeältä puolelta.

Lasten hautausmaan musiikki vei veneessään tummiin vesiin. Mielen ja muistojen pimeitä sopukoita kaiveleva hautausmaan kansa ripotteli mustissa univormuissaan kepeitä multia olkapäillemme. Mustilla jätesäkeillä vuorattu lava imi valon. Kalpean Kristiinan taivaaseen luodut silmät loistivat hämärästä ja herkkä ääni vaikeroi. Silti olo oli jotenkin lämmin ja pörröinen. Vähän kuin katsoisi Saksikäsi Edwardia.
Piru mainittiin.

Kaunis ja synkkä saarnaajatar Mirel Wagner valloitti olemuksellaan kirkkolaivaa muistuttavan Teurastamon hallin, pakottaen tungettelevan auringonpaisteen ovien ulkopuolelle. Bluesia, tuutulaulua ja nickcavemaisia tummia tarinoita yhdistelevät kappaleet veivät mukanaan, samalla kun lavalla palava läsnäolo ja sinisamettinen ääni naulasivat paikoilleen.
Voi äiti, voi isä mainittiin.

Stigmoja käsissä viilensi festivaaliolut, Tähtiportin pöristessä jossakin taustalla. Päiväkirjaklubilla teini-iän tragediat, sielujen haavat ja noloimmat tunnustukset pääsivät päivänvaloon päiväkirjojen synkimmiltä sivuilta. Kari-Pekka Kyrö mainittiin.

Pimeyden sithlordina lavalle astui Peperi T, oikeana kätenään avaruuden yliolento. Jos Jaakko Eino Kalevin ja Matthew E. Whiten festivaaliolomuodot muistuttivat valkeaa vapahtajaa, oli Paperi T kuin tuon saman hahmon veren, viinin ja sydänsurujen tahrima pimeä puolisko. Mutta kuten Tähtien sodassakin, hyvä voittaa aina, ja pimeyden kaavun alta paljastui ihan vain ihminen – Han Solo, joka tahtoo olla vähän paha, mutta pohjimmiltaan on kuitenkin aika ihana. Alvar Aalto, Kristiina Halkola, Stevie Nicks, Bruce, Beefheart ja moni muu mainittiin.

Ensi vuonna uudestaan. Järjestäjän omana haaveena ovat kuulemma PJ Harvey ja Descendents. Praise the devil, kyllä kiitos!

Otsikon lainaus festivaalilla myös ihanasti synkistelleen Kesän kappaleesta ”Tuuli kääntyy”.

SidewaysAlempi kuva: Alisa J.

Mennyt mies

Credible_Threat-1024x819

Wilma Hurskaisen (s. 1979) valokuvien keskeisiä teemoja ovat olleet muistot ja muistaminen, usein naisen hahmossa, sulautuen luontoonsa. Galleria Hippolytessä nähtävässä Hurskaisen uudessa valokuvasarjassa keskushahmona on kuitenkin Mies, vahvasti tässä päivässä, tulevaisuuteen epävarmana pälyillen ja ikäänkuin irrallaan ympäristössään. Näyttelyn esittelytekstissä kuvaillaan tilaa, jossa ilmastonmuutos, väestönkasvu ja luonnon monimuotoisuuden väheneminen uhkaavat olemassaoloamme. Kriisiä edustaa valkoinen ikääntyvä heteromies, ”hahmo joka ’omistaa maailman’ ”. Eletään epävarmassa globaalissa maailmassa, jossa tämän valtaa pitävän ja käyttävän hahmon voiman päivät ovat kuitenkin takanapäin. Miestä pelottaa. Ja sekös häntä harmittaa.

Miehisen pyhän, entisen turvapaikan ovella Mies ei olekaan enää tervetullut. Hän jää ulkopuolelle. Man cave on pimeänä. Ruohonleikkuri, työkalupakki, tissikalenteri ja olutpiilo eivät enää kutsu luokseen. Kuin varkain joutuu hän jättämään jäähyväiset ovenraosta. Nooan lailla Mies on nostanut airot Suomi-neidon mukaan nimettyyn veneeseensä ja kysyy nyt tuuliajolla: ”How much longer”. Turvattomuudentunteesta syntyy vastareaktio. Miehen viimeinen linnake on hänen aidattu puutarhansa taikka golf-kentän lakeus. Tuota tilaa Mies puolustaa kynsin, hampain, vahtikoirin ja puutarhasaksin. ”You can keep the change” teoksessa nähdään uhkaava, jääräpäinen, umpimielinen, räksyttävä Mies. ”Worrior” teos muistuttaa sademetsän intiaanin taikka savannin heimolaisen kaltaisesta, katoavan heimon edustajasta. Kuvassa on Mies, jonka kasvoilta puuttuu vain sotamaalaus.

Kuten ”I don’t think he can hear you” -teoksessa, Mies valitsee sulkea korvansa ja silmänsä ympäröivältä. Mies on itsekäs, häntä ei kiinnosta hän ei tahdo (edes yrittää) ymmärtää. Ilmastonmuutoksen jäljet ja aavikoituminen pyyhkivät yli golf-kentän. Etuoikeutetun eliitin edustajan katse on kuitenkin luotuna palloon. Sitä itsepintaisesti lyödään, vaikka väkisin, se on hänen oikeutensa. Puku päällä citymaasturissaan Mies etenee elämässään, maailman murentuessa aivan vieressä. Tai kenties kielekkeen laidalla todistammekin heräävän omantunnon, moraalin äänen?

Hurskaisen kamera ei syytä, ei tuomitse ja kuitenkin kyseenalaistaa. Vihollisen osoittamisen sijaan hän käsittelee kohdettaan jopa lempeydellä, yrittää ymmärtää. Miestä käy melkeinpä sääliksi. Mieleen tulee kuva Roy Anderssonin elokuvien harmaista, surullisista, yksinäisistä mutta sinnikkäistä mieshahmoista. Hurskaisen kuvissa on samankaltaista lempeyttä, toteavuutta ja maailmanlopun tuntua. Hurskaisen ”Ask Siberia” ja Anderssonin ”Toisen kerroksen lauluja” (2000) elokuvan loppukohtauksen apokalyptinen maisema muistuttavat paljon toisiaan. Kummassakin nähdään Miehen mureneva uhma, syyllisyys ja kysymys:

”Vad fan är det här?”

Hurskaisen ”The Man Comes Around” Galleria Hippolytessä 18.6.2015 asti

Kuva: Wilma Hurskainen, ”Credible Threat”, 2015