Usko, Nick, rakkaus

by Oona Latto

Olimme ystäväni kanssa noin 16-vuotiaita, kuunnelleet Murder balladsimme, Boatman’s callimme ja lukeneet kirjan Kun aasintamma näki Herran enkelin. Nick Caven röyhkeä karisma, palavat silmät ja tummat melodiat saivat meissä aikaan ihastuksen, himon ja kunnioituksensekaisia tuntemuksia. Yritimme tulkita, ammentaa ja ymmärtää, mutta olimme hämillämme; Mistä sanat jumalasta, enkeleistä ja raamatusta oikein kumpusivat, mitä hän niillä tarkoitti, ja – mikä tärkein – mitä hän lopulta tahtoi meidän aiheesta ajattelevan? Ei kai Nick todella tahtonut meidän uskovan?

Pidin pintani. Hyväksyin kauneuden, rumuuden, rakkauden, kivun ja taiteen, mutta hylkäsin uskonnon. Ja lopulta katsoessani elokuvan ”20.000 Nights on Earth” (Forsyth, Pollard, 2014) sain viimeisen synninpäästöni:

”When I had a real interest in religion was when I was taking a lot of drugs.”

Nauratti.

Elokuvassa Caven synkkien, traagisten, tummien, väkivaltaisten, paahteisten, kylmäävien, lakonisten ja dramaattisten hetkien rinnalla juuri naurun ja huumorin hetket yllättivät minut iloisesti. Jossakin käsikirjoitetun ja improvisoidun monologin / dialogin välimaastossa kulkeva elokuva ikäänkuin herää henkiin niissä hetkissä, kun kertoja-Nick itse antautuu hämmästykselle, avoimuudelle, lämpimille muistoille ja naurulle. Hienoimpiin kohtauksiin lukeutuu esimerkiksi elokuvassa kuvatun päivän hetki, jossa Cave syö ankeriaita Warren Elliksen kotona. Miehet muistelevat vaikuttuneen huvittuneina kohtaamistaan shamppanjaa, makkaroita ja kokaiinia himoinneen Nina Simonen kanssa, ja lopulta Ellis paljastaa omistavansa yhä purukumin, jonka Simone törväisi pianonsa kylkeen. Cavemaista huumoria on tulvillaan myös tapa, jolla hän kertoo irtautuneensa aiemmin mainituista paheistaan: Silloisen vaimon mielestä hänen elämäntapansa oli vaarallinen ja tuhoisa – joten hänen tuli luvata olla astumatta enää jalallaan kirkkoon.

Palattuani näin elokuvan myötä tukemaan teini-ikäistä minääni, tuntuu jotenkin oikealta, että itse elokuvakin käsittelee paljon juuri muistia ja muistamista. Niihin liittyvät myös Caven suurimmat pelot. Ihminen on hänelle yhtä kuin muistonsa. Muistojen kautta rakentuu myös elokuvan dokumentaarinen puoli, avaten tapahtumia Caven uralla ja elämässä. Elokuvallinen, fiktiivinen ja runollinen ilmaisu puolestaan avaavat Caven päänsisäisen puoliskon. Sääpäiväkirjat, henkinen kannibalistinen luomisprosessi, terapeutin kysymykset, Kylie Minogue auton takapenkillä. Nuo muistot ja kuvat kulminoituvat yhdessä elokuvan kauneimmista kohtauksista, jossa Caven pään sisällä vellonut assosiaatiotulva tulee kuviksi ja sanoiksi hänen nähdessään ensikertaa nykyisen vaimonsa.

Hei, 16-vuotias minä, olit oikeassa, kauneutta ja rumuutta on olemassa, ja joihinkin asioihin kannattaa uskoa. Vaikkapa sitten rakkauteen. Uskomattomalta sen sijaan vaikuttaa edelleenkin esimerkiksi Nick Caven tukka.

Nick Caven uusin kirja ”The Sick Bag Song” julkaistaan 8. huhtikuuta.

nick

Mainokset