oona bee

Tässä blogissa tarkastellaan vähemmän ja enemmän ajankohtaisia teoksia, niiden välisiä mielleyhtymiä, sekä kuljetaan aasinsiltoja pitkin näyttelystä ja näytöksestä toiseen.

Month: maaliskuu, 2015

Hiljaisuuden aikamatkaaja

Myönnän, nimi Vilhelm Hammershoi ei ole minulle ennestään tuttu. Myöskään silminnähden ankeasävyiset muotokuvat 1800-luvun taitteesta eivät yleensä lukeudu lemppareihini. Ja silti Amos Andersonin taidemuseon mainosjuliste vetoaa. Siinä on jotain tunnistamattoman tuttua. Astun sisään.

Tanskalaisen Hammershoin (1864-1916) teoksia esittelevä näyttely alkaa seinällisellä vuosilukuja ja jokseenkin epäseksikkäästi muutamalla maisema-aiheella ja patsastelukuvalla. En luovuta, tänne asti on kiivetty.

Sitten.

Huomaan tuijottavani Magrittea. Tai Hopperia. Tai japanilaista kauhuelokuvaa. Vuosiluvut ja nimi maalausten vierellä vakuuttavat edelleen Hammershoista ja vuosisadan vaihteesta, mutta mieleni vie minut aivan toisten myöhempien aikojen pyhimysten pariin.

Maalausten huoneet ovat hiljaisia, toiminta pysähtynyttä. Silti kuvat ovat lähes elokuvamaisen inspiroivia. Alan nähdä kasvoja peilissä, käsiä lipaston alla, ovien avautuvan hitaasti ja junien syöksyvän tulipesistä. Yksinäiset naishahmot seisovat kasvot pois käännettyinä. Takaraivo imee sisäänsä ja saa janoamaan ihmisen piirteitä. Valohämy leikkaa ilmaa ja luo tilaan tasoja. Perspektiivi värisee. Tiloissa vaeltava maalarin silmä tarkentaa valokuvamaisesti yksityiskohtiin syvyydessä (Kun jälleen muistaa maalausten valmistumisajan, on vaikutelma entistä uskomattomampi.) Tunnelma on kuin tyyntä ennen myrskyä, vaiettu salaisuus, taikka juhlat, jonka vieraat eivät koskaan saapuneet. Hammershoita onkin kuvailtu hiljaisuuden maalariksi.

3fa4b2f3561ce0b8d787b57d0dd12884

Hammershoi, ”Interior” 1898

René Magritte, ”Man with a newspaper” 1928

Hammershoi, ”Interior with a girl at the clavier” 1901

room-in-brooklyn-1932

Edward Hopper, ”Room in Brooklyn” 1932

 

Vaikka aiheet ovat kovin konventionaalisia, arkisiakin, niissä on odottamatonta surrealismin, surumielisyyden ja syvyyden tuntua. Ja tämä kontrasti tekee niistä niin kiehtovia. Hammershoista ei kirjoiteta nerona, enkä osaa sanoa liekö Magritte ollut tietoinen hänestä vai ei. Mutta mielelläni kuvittelen hänet mielessäni aikamatkaajaksi, kuin yhtenä Hopperin maalausten yksinäisten hahmojen keskellä. More coffee, sir? Ja, tak.

Näyttely on auki Toukokuuhun asti. Alakerroksissa puolestaan nähdään mielenkiintoinen katsaus kiinalaisen tussimaalauksen nykymuotoihin. Ja mikäli kevätauringon vuoksi tuntuu pahalta painua pimeisiin museosisätiloihin, kannattaa kiivetä ylimmän kerroksen kotimuseoon asti, jossa ikkunoista tulvii valo ja Merenneito-Tove tervehtii Hotelli Torni taustallaan.

Kuvat: Pinterest, Amos Anderson, Tate

(Edit. 17.4 Muokattu, kuva lisätty)

Mainokset

”Come, come, Mr. Bond, you enjoy singing an octave just as much as I do.”

En ole ikinä ollut suuri lautapelien ystävä. Se kenen hotellitontille parkkeeraat tai kuka murhasi Eversti Sinapin ei jaksanut lapsena inspiroida (poikkeuksena Kummituslinna, jossa oli sentään pimeässä hohtava pääkallo). Myös videopelejä – Super-Mario draamaa ja Turtles-seikkailuita – tyydyin katselemaan ja kannustamaan ennemmin sivusta. Nykyään nautin eniten ihanan piinaavien elokuvastatuspelien katselusta.

chess2

Episodimainen mustavalkokilvoittelu ”Kahvia ja tupakkaa” (Jarmusch, 2003) on yksi kaikkien aikojen lempielokuviani ja malliesimerkki statustaistojen pienuudesta ja kiehtovuudesta. Elokuva ei niinkään käsittele pelin teemaa – se on peliä. Kuvat on pelkistetty mustavalkoisiksi, staattisiksi kohtauksiksi, joissa erilaisten shakkilautojen – ruudullisten pöytien, pöytäliinojen ja lattioiden – äärellä ihmisnappuloiden egot kohtaavat ja ottavat mittaa toisistaan. Lyhyet, vuosien varrella kuvatut cameo-roolit ja tarinat ovat hellyyttäviä, kuivakkuudessaan humoristisia, taustavireeltään surullisiakin, ihailun ja kateuden sekaisia purkautumia, sisarusnahistelua ja silmien pyörittelyä. Tietyt asetelmat ja repliikit toistuvat, joka luo universaaliuden ja unenomaisuuden tuntua. Shakkinappuloiden ja kalisteltavien peitsien virkaa ajavat kahvikupit ja tupakat, joita juodaan, poltetaan, ollaan juomatta tai yritetään olla polttamatta. Hyvä ja paha heittävät häränpyllyä taisteluiden edetessä eikä voittaja tai häviäjä ole useinkaan selvillä. Omassa lempikohtauksessani hawajilaiskitaran soidessa jukeboksista Iggy Pop yllättää haavoittuvana ja Tom Waits puolestaan inhoittavana. (Unelmissani istuisin tuossa samassa pöydässä, kärpäsenä pannukakkupinon päällä, vaahterasiirappia siemaillen ja seurasta salaa nauttien.)

Toinen ilahduttavan kuivakka ja verkkainen statuspeli, jossa ”Kahvia ja tupakkaa” -elokuvassakin nähty Steve Coogan jatkaa herkullisen epämiellyttävän itsekeskeistä rooliaan, on ”The Trip” (Winterbottom, 2010). Se on puolidokumentaarinen ruokaroadtrip, alunperin tv-sarja ja myöhemmin elokuvaksi muokattu mukatarina, jossa lehtijuttua varten Coogan ja kollegansa Rob Brydon ajavat halki harmaan Pohjois-Englannin paikallisia ruokia ja majapaikkoja arvostellen. Elokuva on herkullinen yhdistelmä lähikuvia ruoka-annoksista, tirisevistä pannuista ja gastronomisista kuriositeeteista sekä improvisaatioon pohjaavaa dialogia ja ystävien välistä piikittelyä. Jälleen kuuluisuus ja menestys ovat usein kiusallisen mutta huvittavan kisailun motivaattoreina, kuten myös absurdinoloinen ”kumpi on hauskempi” asetelma. Koomisen tarinan pohjalla on kuitenkin jälleen synkempiä yksinäisyyden ja epävarmuuden sävyjä. Statuspelissä Rob tuntuu usein olevan niskan päällä, mutta lopulta Steve saa omat sympatiani.

Tällä hetkellä elokuvateattereissa nähdään parikin kiihkeää ja miehistä statustaistoa.

Elokuvassa ”Birdman” (Iñárritu, 2014) Riggan Thomson, ex-Birdman (Michael Keaton, ex-Batman), tahtoo karistaa menneisyyden elokuvasupersankariviitan yltään ja yrittää tehdä paluuta vakavastiotettavana Broadway-näyttelijänä ja -ohjaajana. Lähestyvän näytelmän ensi-illan myötä paineet kasvavat ja henkilökohtaiset vastoinkäymiset kasaantuvat. Thomson joutuu perustelemaan päätöksiään, tekojaan ja teostaan niin entiselle vaimolleen, tyttärelleen, managerilleen, kriitikolle kuin hankalalle näyttelijällekin, joka egollaan ja metodeillaan uhkaa pelastaa sekä tuhota koko näytelmän. Eeppisin taistelu tapahtuu kuitenkin Thomsonin ja hänen itsensä eli Birdmanin välillä, kun käheä-ääninen supersankari jakaa Rigganille mielipiteitään mutta myös yliluonnollisia voimiaan. Päänsisäinen dialogimonologi useimmiten kyseenalaistaa, lyttää taikka pistää vastaan hänen uusille ambitioilleen. Välissä humallutaan, hajoitetaan, nöyrrytään, yritetään ja lannistutaan. Lopussa Riggan kuitenkin kohoaa vaittajaksi (vai kohoaako?), kasvoillaan uusi naamio, Birdmanin nöyrtyessä vessanpöntöllä istuen. Voitokas oli itse elokuvakin kahmiessaan Oscareita tämänvuotisessa gaalassa. Näistä parhaan kuvauksen pysti tuli ansioilla, jotka imivät myös oman psyykkeeni elokuvassa mukaansa.

Toinen Oscarin voittanut, vimmaisen, hengästyttävän jazzrummun säestämä taistelu nähdään elokuvassa ”Whiplash” (Chazelle, 2014). Andrew (Miles Teller) on lupaava ensimmäisen vuoden opiskelija arvostetussa musiikkiakatemiassa. Fletcher (J.K. Simmons), kunnioitettu sekä pelätty opettaja kiinnittää häneen huomionsa ja istuttaa Andrew’n koulun orkesterin rumpusetin taakse. Kunnianhimo, lahjakkuus ja poikkeuksellisuus motivaattoreinaan hahmot raivoavat tietään eteenpäin. Manipulointi, latistaminen, haastaminen, halveksunta, rajojen ylittäminen, uhma ja näyttämisenhalu sumentavat rajoja, ja keskinkertaisuus kirosanoinaan hahmot ottavat yhteen hiellä, verellä ja henkisellä väkivallalla. Peli ei ole reilua, ja sääntöjä venytetään ja rikotaan kaiken menettämisenkin uhalla. Lähtökohdiltaan pieni tarina jyrää. Kaiken taustalla takova rumpubiitti saa sydämen hakkaamaan, ja loppukohtauksen jälkeen havahduin elokuvateatterin penkistä hikiset nyrkit puristuksissa, syke korkeuksissa, poskia kuumottaen ja hengitys kuin urheilusuorituksen jälkeen happea himoiten.

Tärkeintä ei ole siis voitto, vaan se kuinka maukas elokuva siitä tehdään.

Kuva: Pinterest

In a universe which he cannot enter

mermaids

Emma Ainalan teos ”Jäähyväiset merenneidoille (Polttarit)” (2014) on isokokoinen, räikeä, neonpinkkiä ja pastelliturkoosia, söpöyttä ja valuvaa rujoutta. Se yhdistelee populaarikulttuurin, taidehistorian ja nykykulttuurin elementtejä hajoavaksi, usvaiseksi kohtaukseksi, jossa tutunnäköiset merenneitohahmot hengailevat. Kuukausia sitten Helsinki Contemporaryssa nähty kuva jäi mieleen ja löysi lopulta keskustelukumppanin.

Simone de Beauvoiren tutkielmakirjanen ”Brigitte Bardot and the lolita syndrome” (1962) tarkastelee ikonisen Brigitte Bardotin olemusta, aistikkuutta, uhkaavuutta ja vetovoimaa omana aikanaan. Samankaltaisia, isolla fontilla kirjoitettua (joka muistuttaa ala-asteen kesälomilla luetusta Vihreä varis -lastenkirjasarjasta) ja joka toinen sivu BB:n valokuvalla kuvitettua, soisi muuten teoreettisen esseekirjallisuuden useamminkin olevan.

Ensimmäinen keskusteluyhteys teosten välillä syntyi niissä piirteissä, jotka Ainalan teoksen hahmot lainaavat ikonisilta naishahmoilta. Ainalan maailmoissa Lana De Rey, prerafaeliitit, ihmemaan Dorothy ja antiikin hahmot sekoittuvat, leikitellen identiteetillä, nostalgialla ja fanittamisella, levitellen mielikuvia ja muistumia. Jäähyväisteoksessa merenneidoille piirteitään ovat lainanneet mm. Priscilla Presley, Chloe Savigny  ̶  ja Brigitte Bardot.

Maalauksessa välittyvät tyttökulttuurin yhteekuuluvuus, pyjamabileissä jaetut salaisuudet ja polttareissa hyvästeltävä tytön rooli. Merenneitohahmot makaavat, nojaavat ja roikottavat pyrstöjään näennäisen huolettomasti vetisellä sohvalla. Tyttöyden ja naiseuden rajaveden pinta kuohuu. Teoksen kuvaamassa hetkessä hahmot nauttivat vielä vapaudestaan ja paljaudestaan, omanarvontunnetta, häpeilemättömyyttä ja nuoruutta hehkuen.

Beauvoir sitoo kirjoituksessaan yhteen Vladimir Nobokovin ”Lolitan” (1955), ja villin, luonnonlapsimaisen, seksuaalisuutta pursuavan Brigitten nymfihahmon. Elokuvissa BB tanssii paljain jaloin, vapaana tiukoista, rajoittavista muotiluomuksista, alusvaatteista tai kampauksista (kerrotaan, ettei BB käyttänyt kampaa, vain sormiaan), lapsenomaisesti, impulsiivisesti, vailla huolta taikka vastuuntuntoa. Hän on kuin luonnonvoima, kesyttämätön ja vaarallinenkin. Hän pursusi Nobokovin kirjan herättelemää kielletyn hedelmän makua. Beauvoir kuvaileekin kirjasessaan BB:n hahmoa eräänlaisena modernina Eevana, ”ikuisen naiseuden” ruumiillistumana, ja uuden aistillisuuden ilmentymänä. BB:n lapsekas uhma elokuvissa vetosi mieskatsojaan, ikäänkuin kerjäten tätä kouluttamaan, kesyttämään, kahlitsemaan ja pelastamaan hänet. Eleillä ja asennoilla myös Ainalan merenneidot flirttailevat aikuisuudelle, jonka miehisiä uhkakuvia voi nähdä vaikkapa fallisessa käärmeessä, röökissä ja banaanissa.

Ainalan maalaustyylissä ja kuva-aiheissa yleisemminkin, kuten siirtymässa lapsuudesta ja tyttöydestä seuraavaan maailmasta, korostuu tunne tilasta, paikasta ja hetkestä jonkin välimaastossa. Aikakaudet, viittaukset, asennot ja pirteet tuntuvat osittain tutuilta, osittain vierailta. Jo merenneitoteoksen nimi viittaa hyvin suoraan siirtymään, välitilaan, jäähyväisten jättämiseen. Ainalan tyttömaailma ja toisaalta aikuisuus, sekä siirtymä näiden välillä, korostuu hahmoissa ja tilassa. Sohva luo merenneitojen ja tyttöyden valtakunnan. Taustalle asetettu Disney-pegasusaiheinen gobeliini ikään kuin vääristää tilaa, avaten hahmoille vielä portin piirroshahmojen ja fantasian maailmaan. Myös Beauvoir viittaa esseessään tilaan kahden maailman välillä,:”The adult woman now inhabits the same world as the man, but the child-woman moves in a universe which he cannot enter.”

Kuitenkin yksi maalauksen hahmoista on sijoitettu sohvan ulkopuolelle. Elviksen lapsimorsian on verhottu kaulaansa myöten hääpukunsa kerroksiin. Hän on staattinen, jähmettynyt, ja puvun raskas materiaali, poimut sekä laskokset sitovat hänet jo toisaalle – aviomiehelle. Alkuperäisessä Pieni merenneito -tarinassa hahmo luopuu prinssin vuoksi merenneitoudestaan saadakseen jalat, kärsii ja lopulta tuhoutuu, prinssin rakastuessa toiseen. Priscillan onneksi hääpuku viittaisi siis merenneidon kannalta onnellisempaan Disneyprinsessaversioon tarinasta. Vai onko hahmo sittenkin Andersenin tarinan toinen nainen, jonka prinssi vihille lopulta vie, johtaen Pienen merenneidon kuolemaan? Jälkimmäinen tulkinta maalaa tyttöyden tulevaisuuden melko synkin näkymin. Vaatiiko naiseksi ja vaimoksi siirtymä todella entisen minän / tytön / merenneidon taakse jättämisen ja kuoleman? *

Beauvoirille BB näyttäytyi aikanaan jopa vapauttavana ja emansipatorisena hahmona. Hänelle lolitaolemus, nuoruuden vetovoima ja valta, jolla BB lumoaa, mutta myös tuhoaa ja torjuu miehiset valloitus- ja hallitayritykset oli kumouksellinen. ”To say that ’BB embodies the immorality of an age’ means that the character she has created challenges certain taboos accepted by the preceeding age, particularly those which denied women sexual autonomy.” Tekstinsä lopussa Beauvoire jää pohtimaan, voiko BB ajan, aikuistumisen, sovinnaisempien roolien, (tekstin valmistumisen aikaan vielä nähtäväksi jääneen) vaimouden ja äitiyden myötä säilyttää vastavoimaisuutensa. Hän esittää: ”Children are forever asking why, why not. They are told to be silent. Brigitte’s eyes, her smile, her presence, impel one to ask oneself why, why not. (…) I hope she will mature, but not change”.

Samaa toivon merenneidoille.

* Suositeltavaa katsottavaa mystisen, kauhistuttavan tyttöyden ja uhkaavan metamorfoosin teemaan on esimerkiksi Lucile Hadzihalilovicin elokuvan ”Innocence” (2004)

Kuva via